Wilfred saapui jo
edeltavänä iltana, etta oltaisiin terävästi aamulla hereillä ja
lähdössä. Noh, hänen tulo viivästyi ja lähtö aamulla muttei se
menoa haitannut. Kävimme ostamassa pizzaa/ kebabia pizeriasta ja
lähdimme kohti pohjoista! Saariselällä tietysti nappasimme
hillamunkkikahvit naamariin ennenkuin jatkoimme matkaa kohti kauan
odotettua ja himoittua määränpäätä. Matka taittui nopeasti
tuttujen maisemien vilistäessä silmien ohitse. Radiosta tuli
ohjelmaa tietoturvasta ja hämmastykseni oli suuri kun ensimmaistä
kertaa elämässani kuulin videopelimusiikkia radiosta. Tama kappale
oli Portal-pelin loppumusiikki Still alive.
Olin jo aikaisemmin sanonut, etta pitää viela yksi kartta hommata siidasta ennenkuin voimme alkaa vaeltamaan. Emme kerenneet edes ovesta sisaan kun vastaan käveli tuttu opettaja jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia. Kerroimme reissusuunnitelmastamme ja han sanoi, etta paikka on hienoa seutua ja, etta Harrilompolossa joku Norski oli saanut kahden kilon harjuksen taannoin. Tämä ei kuin vaan lisäsi intoamme. Ovesta kun pääsi sisälle niin sieltä löytyi toinen tuttu naama metsähallituksen tiskin takaa jonka kanssa myös piti vähän vaihdella kuulumisia samalla kuin karttaostoksia teki.
Kun pakolliset hommat oli tehty niin jatkoimme kohti Lemmenjoen kylää mutkitellessamme eteenpäin Juutuan vartta kulkevaa tieta. Lemmenjoen kylatieltä pystyimme ihastelemaan takana kohoavia maarestuntureita ennenkuin kaarsimme eraan ystävän pihaan missä tutut koirat into pinkeänä heiluttivat häntäänsä. Sanoimme morjensta toiselle autolle ja jatkoimme matkaa yhdellä autolla. Viikon päästä nähtäis!!
Lemmenjoen tien risteyksessä haukkasimme vielä viimeiset kebabit naamariin ja jatkoimme kohti Kalmakaltiota. Välillä pysähdyimme raatailemaan ja vesipulloja täyttämään. Asfaltti vaihtui soratieksi ja kohta hortoilimme pikkuteillä kohti määränpäätämme. Sää ei näyttänyt mitenkään lupaavalta: Joka suunnasta näytti uhkaavasti lähestyvän pilviä, mutta pelotteen lailla ne ei tullut päälle vaan kiersivät aina jostain. Kaivostoiminnan merkkeja löytyi erään soratien laidasta ja wilfred näki niin punaista, etta olisi halunut ilkivaltaan ryhtyä kyseisiä vempuloita vastaan. Noh, ehkä joku toinen kerta. Matkan aikana tuli vastaan yllätyshidaste, mutta onneksi pohjan vahvasta rahinasta huolimatta mikään ei mennyt rikki.
Kohta oli Enontekiön raja saavutettu Nunnasen kylän kohdilla joka on kyllä eräistä kauneimmista kylistä mitä olen koskaan nähnyt: Punavalkoisia taloja, vihannat kirjavat niityt joidenka takana järvi joka heijastaa peilikuvana takana ylväästi kohoavat tunturit.
"Loppusuora" alkoi, kun siirryimme Kalmakaltioon johtavalle tielle. Pöyrisjärven maisemat alkoivat tulvimaan mieleeni, kun maisema hiekkoineen ja koivumetsineen vilisivät ajaessa. Kohta parkkipaikka löytyikin jossa oli jo toinen auto.
Ilma oli kuin pysähtynyt. Ei tuullut, kohtalaisen lämmintä seka ilman HEEANANKI oli äärimmaisen painostava. Sää ei osaanut päättää alkaako se satamaan vai ei. Ei kulunut kauankaan kun hyttyset löysivät uusia kavereita meistä jonka jalkeen alkoi kiroilu (enemman wilfredin osalta) vaatteita vaihtaessa ja varusteiden laittamisesta kondikseen. Itsellä oli varusteet hyvin kasassa jotenka Itse keskityin polttopuiden keräämiseen lähialueelta (joka osoittautui yllättävän hanalaksi).
Leiriydyimme erään töyrään paalle josta samalla näkyi alas ja eteenpäin mihin meidän oli tarkoitus lähteä. Heti ensimmaiseksi huomsaimme, että alkuperainen suunnitelma, että menisimme erään pikku—uoman ylitse painui samointein roskiin paikan vetisyyden vuoksi ja jo veden hakeminen osoittautui mahdottomaksi
Kuulostelimme ja luulimme kuulevamme moottorin pörinää jostakin kaukaisuudesta. Poromiehiä, veikkailin Wilfredille. Samaan aikaan, kun keittelimme kahvia suunnittelumme lomassa huomasimme tuulen voimistuvan ja puskevan äärimmäisen mustat pilvet suoraan meitä kohti idän suunnasta. Kerkesimme juuri ja juuri pakata kaikki sateensuojaan kun kohtasimme rajuimman myräkän tähanastisissa retkeilykokemuksista:
Vetta tuli kuin ei vaan ämparistä kaatamalla, vaan saavista kaatamalla järkyttavan tuulen kanssa. En kerennyt edes kissaa sanoa kun tuuli tempaisi onnettomat telttakiilat louteeni reunasta joka alkoi lepattamaan batmanin viitan lailla. Mutta kuten mainos tv:ssa sanotaan: eika siinä vielä kaikki. Pahaksi onneksi huomasin, etta keskisauma majoitteestani vuotaa (tämä on) vettä (no niin ilmeisesti on). Menin ulos hakemaan joitakin karahkoita liepeen päälle voimakkaiden kirosanojen saattelemana. Kiroilin takuulla enemman kuin kapteeni Haddock konsanaan. Wilfred virnuili ja nauraa hohotti teltansa sisalla onnellisena majoitevaliinnastaan. Majoitteeni olisi ollut kouluarvosanalla heikko, mutta se oli tarpeeksi, etta vitutuksen saattelemana pääsin unten maille.
