LL/K päivä 7 viimeiset kilometrit ja täysin järjetön ajomatka.

Herätessä paikat olivat kipeät, muttei kuiteskaan niin paljon mita olimme pelänneet. Jäljellä vaivaiset viisi kilometria. Piece of cacke!

Lämpöä riitti, hyttysiä kohtalaisesti. Jalat hikosi sen verta, että jalkoja nostaessa ne jäi aina hivenen housujen sisapintaan "kiinni" joka aiheutti lieviä liikkumisen hankaluuksia. Pääsimme mönkijäuralle jota hetken jatkettuamme siirryimme taas metsäosuudelle.

 

Onx pakko jatkaa?

 

Taas uralle ja viimeinen alamäki ennen kaapin jounin tilaa! Jalkojen kipu oli aivan kamalaa. Erityisesti kivistä alamäkeä kohti tilaa kulkiessa tuntui, etta silmät pyörii päässä ja haluaisi pitää taukoa joka kymmenes metri.

Liian pitkän ajan jälkeen pääsimme aidalle jossa rojahdin maahan kuin maratonin juossut henkilö.Ei voinut kuin voivotella. Makasin siinä tuskaisena ja vaivaisena koko sen ajan, kun wilfred meni metsästämään huussia ja tuli takaisin.

 

Kaapin Jounin tila

Päätimme kulkea tilan läpi ja siirtyä taivaltamaan joen vartta Juurakkokoskelle asti. Erään rakennuksen kohdalla kaksi lammasta tuli ulos varjopuolelle tuijottamaan. Kun muutaman kerran sanoi "bää bää" niille, niin tuli kymmenen muutakin lammasta ihmettelemään ja tuijottamaan intensiivisesti. Aluettahan pidetään kunnossa lampaiden avulla ja kesällä ihmisten kiinnostus kyseiseen kesätyöhön on suurta. Olisi itsekkin mukava kokeilla!

Kun jatkoimme matkaa tiluksen jälkeen vene juuri rantautui (ilmeisesssti paikan hoitajat), olisin halunnut muutaman sanan vaihtaa, mutta wilfred waati wauhtia maalia kohti.

Kokeilimme "oikaista" joen yli muutamasta kohdasta jotka olivat hukkareissuja, josta taas wilfredin v-käyrä nousi korkealle. Rannalta löytyi myös uudehkoja mökkejä seka hyvässä kunnossa olevia peurakuoppia. Venekyydit suhasivat ylös-alas Lemmenjokea.

Taapersimme metsässä periaatteessa turhaan, koska koko matkan ajan olisi kulkenut polku toisaalla.

Kosken kohina alkoi kuulumaan ja siiinä se oli: Juurakkokoski. Ja Juurakkoharju joka on nimensä veroinen!

Kaloja pomppi sielä täällä ja vaikka koski onkin matala, niin isojakin kaloja ollaan kuulemma saatu sieltä. Kalastuksesta kertoo myös se, etta löysin pienen lippauistimen rannalta.

 

Juurakkokoski

Toivottelimme toisillemme hyvät onnet kun lähdimme helpolle ylitykselle. Ensin menin minä ja sitten Wilfred. Karjaisimme onnesta kun toinenkin meistä oli ylittänyt joen. Viimeinkin se on ohi!

Taapersimme harjun toiseen päähä,n laskimme rinkat maahan ja lähdimme kohti auton parkkipaikkaa. Tovin kävelyn jälkeen tutun pihan näkyessä koirat alkoivatkin haukkua iloisena meille kerjäten rapsutuksia.

Sisälle astuttuamme ensimmäinen kysymys ja käsky mitä meille tuli oli: "Onko nälkä, taatusti on, tuossa on makkarakeittoa, syökää. Ja sen jälkeen saunaan". Wilfred meni täysin hämmmilleen moisesta vieraanvaraisuudesta. Ennen sitä kävin pesemässä kädet ja katsomassa naamaa mikä oli kuulemma täysin musta. Ja niinhän se kirjaimellisesti olikin :D.

Saunottuamme kiitimme kaikesta, ja lähdimme ajamaan kohti Inaria tankkaamassa auton, että pääsisimme Kalmakaltioon asti. Samalla otimme kummatkin isot oluet. Mutta miksi emme tankanneet Pokassa? En tiedä.

Matka kohti lähtöpistettä alkoi ja kohta olimme saman soratien risteyksessä kun aikaisemmin. Tovin ajamisen jalkeen kysyimme toisiltamme: Mutta mihin meidän pitikään kääntyä? Koitimme tiirailla onnettomina GPS:ssää huonoin tuloksin ja lähdimme ajamaan johonkin suuntaan. Yllättaen auto tulikin vastaan ja kuskin kanssa raatailtiin ja kysyttiin neuvoa. Neuvoa saatiin ja lopulta pääsimme tuttuihin maisemiin.

 Täällä taas!

Kalmakaltiolle tultaessa olin umpiväsynyt jalkojen tuomasta fyysiestä ja psyykkisestä kivusta, sora ja hiekkatietä ajaessa olin jotenkin selvä, mutta jo asfalttitielle päästyamme vaadin torkkutaukoa. Wilfred pirteänä toisen auton kuskina ei tästä tykännyt vaan laittoi youtubesta mörkö-tunnusmusiikin soimaan (mitä minä vihaan, koska lapsuudentraumat). Tähän heräsin aika nopeasti ja painoin kaasua.

Ajaminen oli kuin juopuneen ajamista eikä tabascokaan tuonut mainittavaa helpotusta. Onneksi liikenne klo 2 aamun jalkeen oli nolla jotenka muista autoista ei ollut vaaraa kun ajaminen mutkitteli kuin syöksylaskija.

Kooman läpi näen pyöräilijän (20km ennen lemmenjoen risteystä) ja henkilön tunnistettua terästaydyin ja tein äkkipysäyksen. Huusin pyytämään sanomaan morot ja kyselemään minne menossa. Oli kuulemma lähdössä vaeltamaan Puljun erämaahan. Tovin sanaa vaihdettuamme jatkoimme matkaa ensimmäiselle laavulle mika tuli vastaan Juutuan rannalla.

Vihdoinkin ohi, kello 6 aamulla! Minä tyytyväisenä nukuin laavussa, Wilfred laittoi lopulta teltan auton viereen ja aamulla heräsimme, että päästään syömään kauan odotettua ja palvottua PaPaNan vaelluksenkruunajaismattöä..

The Loppu

LL/K paiva 6, äRIRAJOILLE!!

  

Aamulla herätessani elättelin toiveita, etta jalat olisivat paremmat. Mutta ei. Jo krokseilla liikkuminen tuntui vaivalloiselta: Kipu ei juurikaan hidastanut/rajoittanut liikkumista, mutta se tuntui joka askeleella.

Tällaista se liikkuminen on varmaan sitten vanhuksena, tuumailin tuskissani.

Tiesimme, etta tästä päivästä olisi tulossa pisin, jotenka heräsimme muutamaa tuntia aikaisemmin kuin tavallista. Pieni palaveri, aamupala, kahvi, siivous ja vieraskirjaan sepustus niin olimma valmiita koettelemukseen.

Alku oli aikamoista mutavelliä, mutta alkoi sitten helpottamaan. Kun ylitimme ojan, niin maasto helpottui ja alkoi melkein ain-jatkuva ylämäki edessamme, niin elämä alkoi hymilemään auringon kanssa joka pilkisteli hajanaisten pilvilauttojen takaa.

The oja

Noin neljän kilometrin jälkeen olin polkenut jalkani puolitunnottomaksi niin kuin edellisinäkin päivinä: Jalat siis olivat vielä kipeät, mutta myös sen verran lämmenneet, etta kipu tasaantui jäytäväksi tuskaksi. Siihen päälle, etta oikea jalka kantapalan rikkoontumisen takia aina taipui ulospäin... ei hyvä. Onneksi tällaisessa maastossa tuska ei ole niin pahaa kuin edeltävä vaelluspäivä.

Samalla kun taivalsimme kohti tunturin lakea auringon tavoin, niin samalla maisema vaihtui: Pian mäntymetsä jäi taakse ja tunturikoivut valtasi taipaleemme kuin valkovihreä meri yksittäisten mäntyjen ollessa outolintuina koivujen keskellä. Vähän niin kuin me: Vaikka olisimme kaupungissa niin silti tunnemme itsemme ja muut huomaavat, että emme ole sita tavallista massaa mita muut ihmiset.

 

Maisemaa

Vaikka en ollut täysin terässä niin vauhtimme oli paljon kovempi mita edeltävinä päivinä. Eikä aikaakaan kun oli ensimmäisen ruokatauon paikka. Kummatkin laittoivat risukeittimensa tulille alta aikayksikön. Hassua, kun vielä pari-kolme vuotta sitten risukeittimen kayttö aiheutti lähinnä ärräpäitä säällä kuin säällä niin niin nyt ei ole mitään ongelmaa millään säällä.

 

 Risukeitinähellystä

Siina pohdimme maailman menoa ja puhuimme enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista. Katselimme Norjaan asti ulottuvaa maisemaa samalla hivenen huolestuneena tummien satavien pilvien suuntaa. Kohta alkoikin vähäsen satamaan joka onneksi osoittautui lyhyeksi kuuroksi.

 

 

Metsien miehet

Matka taittui nopeaan, soabbegealdinoaivin rinnettä alas kohti pikkujärviä. Matkalla huomasimme paljon poronraatoja (talvi 2019-2020 oli poroille tunnetusti ERITTäIN raskas) ja silmiinpistävän paljon jäkälää. Järven toisella rannalla vaadin taukoa: Aloin huomaamaan, etta kipeillä jaloilla kulkeminen vaatii veronsa. Koin jonkunsortin uupumusta, varmaan fyysistä, että psyykkistä. Katselin järviä kohden ja näin paljon kalatapahtumia. Mielenkiintoista. Olin kuitenkin niin veltostunut, etten jaksanut nähdä vaivaa ja kaivaa kalavehkeita esille, muutenkin oli pitkä päivä tiedossa.

Kartanlukuhetki

Tässä vaiheessa aloimme hokemaan toisillemme, etta Inarissa vedetään mättö-överit ja ostetaan isot jäätelöt. Tämän voimalla jatkoimme eteenpäin ja toistelimme sitä aina kun teki tiukkaa henkisesti.

Päätimme oikaista Rapisuaivin pohjoishuipun kautta kohti Ravadasjärvea. Huipulta katselimme maisemaa samalla ottamalla suunnan kohti järvea. Vaikka kohde ei näkynyt, niin pystyimme paikallistamaan sen maastonmuotoja seuraamalla. Huomasimme, miten selkeästi peuranampumapaan rinteella oleva kuoppa näkyi ihan paljaalla silmällä.

Maisemaa

Rinnettä alaspäin kulkiessa tunsimme, että sivistys on vääjämattömästi edessapäin jahka järvelle päästäisiin. Järvelle laskevan ojan lahtölampareen rannalla huomasimme kajaakin, joka kuntonsa puolesta oli maannut siina vähän pidemmän tovin.

Järvi saavutettu! Mutta ruokatauko olisi vasta seuraavalla rannalla.

Ruokataukoähelllystä

Suorastaan rojahdimme maahan ja voivottelimme väelluapäivän raskautta ja vasta hetken makoilun jälkeen aloimme laitella ruokaa tuulisen jarven rannalla. Ruokaillessa muutama vaeltajakin tuli vastaan, mutta nähtyämme menneisyydestä tulleen henkilön sotahullun naköisen kanssa, he päättivät kiertää vähän kauempaa.

Alkuperäisen plan b- suunnitelman mukaan tarkoituksemme oli päättää päivä paanneäytsin takana olevalle pikkujärvelle. Mutta minulle se ei riiittänyt: Melkeinpä vaadin, että meidän pitää päästä Hanhijärvelle, koska seuraavana päivänä meidän pitäisi olla mahdollisimman pian takaisin Lemmenjoella. Muutaman tiukan sananvaihdon jälkeen Wilfred viimein suostui vaikka kiroskin sita, että "joka päivä on ollut pidempi kuin aluksi suunniteltiin."

Ylösnousemus rinkan kanssa oli kaukana mukavasta, mutta se onneksi unohtui, kun matka alkoi taittumaan nopeasti polun ollessa jalkojen alla. Sen kolmen kilometrin aikana mitä kului järven ylapäästä polun risteykseen, löysimme varmaan 15 eri nuotiopaikkaa. Miksi pitää rakentaa oma, jos kerran vierestä löytyy jo valmis nuotionpiohja? Postikortiimaisemakin löytyi joen vieresta, mutta harmi, kun akku oli loppunut jo kamerasta eika uusi vara-akku kerennyt tulla postista ennen vaelluksen alkua.

Tuskaista taapertamista

Polkua oli mukava talsia eteenpäin sään ollessa suotuisa. Eräässä kohdassa missä oli jälleen kerran nuotiopaikka pidimme kahvitauon ennenkuin jatkoimme taas matkaa. Vauhti oli kova ja kohta olimmekin jo siinä pisteessä missä käännyttiin nimettömälle pikkulammelle metsätaipaleen takana. Ryskimme ylämäkeen menemään kuin hullut, teimme kompassivirheen, mutta saavuimme nopeasti perille.

Olimme aivan poikki. Taivallettu jo 17km ylä-ja alamakea. Jalkoihin sattui. Lepuutimme itseämme järven rannalla pienen tuulen vilvoittelemana. Katselimme kalliotöyräältä takana kohoavaa jyrkkää ja kallioista tunturinhuippua joka naytti nousevan suoraan järvestä. Hyttysiä ei toviin ole ollut mikä on aina plussaa.

 

Kallioista rantaa

Vielä 4km jäljellä...

... Josta ensimmäinen puoli kilometriä koostui noususta jonka jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva alamäki satumetsan siimeksessä. Tuulta ei ollut ja hyttyset ilmestyi seuraksemme.

Olimme kuin elävät-kuolleet hoiperrellessamme alaspäin.

Yht-äkkiä törmäsimme suoraan hakattuun linjaan jonka toisesta päästä pilkotti hanhijärvi, vihdoin!! Vasta myöhemmin saimme tietää, että vanhan kansallispuiston raja (lemmenjokea on siis laajennettu pariinkiin otteeseen ) merkattiin hakkaamalla metsään linja, samalla lailla kuin suomen ja venäjän rajalla.

Wanha raja

Menimme linjan lansipuolelle ja kiristimme tahtia. Rannalle päästyämme pääsi meiltä kummaltakin spontaanit riemunhuudot ja perkeleet 21 erittäin tuskaisen kilometrin jälkeen.

Wilfredin hakiessa polttopuita minä kiireenvilkkaa otin vaatteet pois, että pääsisin uimaan ja rentoutumaan. Ranta oli matalaa ja kivikkoista joten päätin menna syvemmälle. Otin askeleen....

 

 Hanhijärven maisemaa

 ... ja HUMPSIS! Upposin määrittelemättöman syvälle pohjattomaan liejuun, tuli kai siinä jotain huudettua/kiroiltua kun räpiköin itseni rannalle. Käväisin tämän jälkeen rantavedessä kastautumassa ja tulin notskille kuivattelemaan itseäni ja hyttysiä pakoon.

Päivä oli niin rankka, että päätimme kokkailla vielä kolmannen aterian ennen nukkumaanmenoa.

 

Iltanuotio

 

LL/K päivä 5, rokulipäiv

  

No mitä sitten rokulipäivanä? Herättiin milloin lystäsi, mie menin kalastelemaan kun wilfred jäi katselemaan paikkoja. Sain mittaharjuksen pikaseen jonka jälkeen olikin ruokatauon paikka. Maha täynnä wilfredkin halusi kokeilla perhokalastuksen saloja ja onnistuikin jo kolmannella heitolla. Elikkäs kaksi kalaa ruoaksi! Toinenkin hirvensarvi löytyi ja sain sen pitää vaikka en ollut toiminut löytäjänä. 

Iloinen kalamies

Päästyämme takaisin perkasin kalat, söimme ja kokkailin kauraomena/mansikka paistosta nuotiolla. Hyvää oli! Mahat täynnä sitten valmistauduimme tietämattä suurimpaan voimainkoitokseen...

 

Kaura-omena-mansikka paistos, kahvia ja teltta

 

LL/K päivä 3 ja 4 aaaaaargh!

Seuraavat kaksi paivaa olivat yhtä isoa kärsimysnäytelmää mutta yritän jonkun sepustuksen silti kertoa niistä tuskaisita hetkistä. Myös kuvien vähyys kertoo, etta yritimme selviytyä reissusta sen sijaan että olisimme nauttinut siitä 

Koetin aluksi nukkua vaatteiden kansssa, sen jalkeen ilman vaatteita tuvassa. Siellä oli silti liian kuuma. Sitten menin ja laitoin louteen pystyyn, jossa en psytynyt pitkaan nukkumaan, koska aurinko alkoi helottamaan. Sen jälkeen otin vain makuupussin ja alustan ja menin ainoaan kunnon varjopaikkaan mikä sattui olemaan halkovajan edusta.

Ebin nukkumapaikka

Elikkäs paiva ei lähtenyt mitenkään kaksiesti käyntiin. Siihen lisäksi huomasin, että kipu jaloissa sen kun kasvaa.

Kahvien jälkeen (ei taifettu koko reissun aikana juode olleenkaan teetä koko reissun aikana) lähdimme talsimaan, alkuun oli hankalaa kivikkoa jonka takana alkoi kunnon baana tunturimaastossa. Keskivauhti nousi melkein kaksinkertaiseksi. Lisää poronsarvia. Vauhti ja "pysähdytään vasta paikassa x vaikka se kestääkin vähän pidempään" kostautui väsymyksenä ja v-käyrän kohoamisena seka vauhdin tippumisena.

RUoka ja kahvitauko 

Reissumme tästä eteenpäin seuraili enemmän ja vähemmän Vaskojoen rantaa. Pidimme ruokataukoa oikein nätin nyppylän päällä missä näkyi vaskojoki virtaavan kuin kanjonissa. Välillä näkyi maisemia, oli hyttysiä ja poronraato. Yhteenväliin kerkesimme jo kirota hyttysiä, että vettä alkaa satamaan, mutta onneksi se olikin vain ohimeneva hyttysia ilmiö. 

 

Vaskojoki

Sanoinko jo että oli hyttysiä. Enkö? No sanotaan vielä muutama kerta...

Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä Hyttysiä 

 

Ilmeeni, kun o liikaa hyttysiä

Noniin

Jatketaan.

Pienen ikuisuuden jalkeen saavuimme Vaskojärven rantaan. Olo oli jo kohtalaisen hutera ja pidimme pitkän tauon tuskan kuuman sään valliessa Hoipretelimme minkä pystyimme järven alapäähän pari kilomteriä johon teimme leirin, söimme ja joimme. Ei huvittanut kalastaa vaan unta kaaliin

 

Höpöajan ruokatauko

 

Aargh päivä2.

Heräsimme yhteiseen paskahädän tunteeseen, jonne ensiksi meni Wilfred ja mie seurasin perässä tuotapikaa. Hytttysistä ollut tietoakaan. Ainoa miinusmerkki näytti tällä hetkellä olevan se, että jalkani olivat huonoimmassa vaelluskunnossa, KOSKAAN. Joka askel sattui krokseilla ja saappailla vielä enemmän.

Taival kohti kauan odotettua Vaskojoen autiotupaaa alkoi. Päivä alkoi lupaavasti, kun osasimme suunnistaa täydelliisesti veräjälle mikä oli poroaidalla. Poroaidan jälkeen matka jatkui helppoa mäntykangasta pitkin jonkun aikaa.

Saavuimme suon laiitaan missa Kietsimävaarat olla möllöttivät taivaanrannassa, hienot maisemat.

 me, ja Kietsimävaarat

Mutta sitten alkoi taas sellainen loppumatkan kestänyt rämpiminen josta ei paljua jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia oli, kun hetki ennen ruokataukoa olimme suon laidalla ja näimme jäkäläpään ja Lapioaivin jylhät tunturit! Noiden yli kun pääsisimme olisimme jo "sivistyksen puolella".

 

Jylhät tunturit nuo ovat kirkkoni mun...

Pääsimme poroaidan viereen jota pitkin meni vetinen ja mutainen mönkijaura jota taiteilimme useita kilometrejä eteenpäin.

Söimme, joimme ja jatkoimme kohti tupaa. Tovin toilailun jälkeen päädyimme postijoen laitaan jonka ylityksessä ei kauaa nokka tuhissut. Mutta ylitys-kohtaamiset eivät olleet vielä päättyneet! Meidän ja tuvan välillä oli todella kapea, mutta sitäkin syvempi uoma.

Kirosimme yhteen ääneen ja alistuneesti otimme rinkat selästä ja aloimme sahaamaan uomaa kumpaankiin suuntaan. Onneksi joku fiksu ihminen oli rakentanut sillan uoman yli ja pääsimme vihdoin tuvalle... 

 

Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa...

 

...mutta mita rähmäsilmämme näkevätkään!! Ihmisiä ja yksi koira! Taas meni erämaan illuusio täysin. Onneksi pariskunta oli oikein mukava ja juttu luisti hyvin. Muutamat sanat vaihdettiin ja tarjosin ryypyn omasta pullosta. Mutta naamamme kääntyivat irvistykseksi kun saimme kuulla, ettei varaustuvassa ollut ketään, vaikka piti olla! Ja meidän suunnitelmamme oli päästä saunaan PRKL!

Noh, tästä toivuttuamme menimme sisälle laittaan ruokaa, kahvittelemaan ja juomaan ennenkuin menimme hyvissa mielin nukkumaan tietäen, että huomenna olisi kauvan odotettu rokulipäivä.

LL/K päivä 2: HyttyshellehelvetTI ja kalaparasiitti

 

Sää oli sitä mitä oltiin sääennusteessa sanottukkin. Samana päivanä kun ajeltiin kalmakaltiolle niin ennusteet olivat näyttäneet eiliselle päivälle ainoastaan kurjaa saata. Edeltävanä päivänä se oli luvannut koko ajalle kurjaa säätä, mutta onneksi ennuste muuttui ja piti kutinsa. Tästä eteenpäin olikin ainoastaan aurinkoa ja lämmintä!

Leiri

 

Ilman mitään kummempaa aamuepisodia tai turinoita jatkoimme mönkijauraa eteenpäin. Harmittavasti tämä uusi reitti missasi alkumatkasta muutamat hienot erämaarakennuksen rauniot. Pitanee ensi kerralla tulla vartavasten niita katsomaan!

 Helppoa kulkua

Kohta saavuimmekin poromiesten eilen mainitsemalle kämpälle josta löytyi ihan mastokin parempien yhteyksien saavuttamiseksi. Vastaan tuli myös astetta isompi oja jota ei ihan hyppäämallä ylitetty jotenka alkoi riisumisepisodi mistä kuiteskin selvittiin suhteellisen nopeaan. Wilfred onistui löytamään komian hirvensarven jonka han laittoi omaan reppuunsa. Reppuujen painot ainakin alkuun tuntuivat vaan kasvavan kun laittelimme sinne lisapainoa sarvista. Kivan pakurikäävänkin löysin jonka nappasin mukaani.

Ei-niin-helppo ylitys

Polku jatkui eteenpäin, mutta suunnitelmamme sanoi, etta pitä kääntyä oikealle kohti vaivaiskoivuviidakkoa. Hyttysistä ei ollut tietoakaan, mutta auta armias kun kerkesimme polulta pari metriä pois (koivikkoon matkaa vielä 30m.) Niin alkoi sellainen hyttysinferno ettei mitään järkee. Ja sitä jatkui ja jatkui ja jatkui...... Siihen päälle vielä, että oli kohtalaisen lämmin (20-23C) eikä tuullut, jotenka jos halusi suojautua hyttysiltä niin sitten oli kohtalaisen kuumat oltavat. Edes avoimilla paikoilla ei tuullut ja painoimme eteenpäin niin nopeaan kun raskailta kantamuksiltamme pääsimme.

Pidimme taukoa housujärven vierellä mäen päällä josta avautui mukavat maisemat jäkäläpäälle ja/tai Norjan tuntureille. Mutta ei se hyttysiä kiinnostanut. Paikan nimi oli hotelliharju, mutta ristimme sen yksissätuumin hyttyshotellihelvetiksi. Matka jatkui, jalkapohjissa alkoi vähän jokin tuntumaan, mnutta ajattelin, etta jalkarätti vaan vähän huonossa asennossa, kyllä se ojentuu siellä omia aikojaan.

 Maisemaa Norjaan päin

Ennen nousua viimeiselle nyppylälle ennen viimeistä alamakea näin koppelon puunlatvassa ja ajattelin tiirailla sitä tarkemmin kiikareilla. Hämmastykseni oli suuri kun huomasin, että oma kiinnitysviritelmä oli pettänyt (edellisen rinkan kanssa siis ei mitään ongelmaa) kun se kerran aikaisemmin reissun aikana oli jo irronnut mutta olin huomannut sen. Noh, olin jokatapauksessa aikeissa hommata uudet kiikarit.

 

 Kohti huippua

Mäenpäällä tuuli kävi vähän enemmän, niin pystyi tuulettaamaan itseään ilman paitaa jos vaan pysyi pienessä liikkeessä kokoajan. Wilfredin kiroilulle olisi Kapteeni hadockkin ollut ylpeä.

Mäen toiselle puolelle päästyämme pääsimme avoimeen tunturimaastoon jossa vauhti kasvoi määränpään lähestyessä. Pystyimme jo hahmottamaan missa joki virtaa, mutta laiskoja kun oltiin käveltiin vähän harhaan ja palailimme joke ylävirtaan autiotuvalle.

Autiotupa sijaitsee nimensä mukaisesti oikein muikean ja kalaisan näkösien lompolon vieressä. Wilfred oli vasta ottamassa rinkkaansa pois selasta kun minä kirmasin alasti uimaan virkistävään veteen. Kyllä piristi kummasti! Ja pienen tuulenvireen ansiosta kuivasi eika hyttysiä ollut NIIN paljon mitä metsän keskellä. Turisteltiin tovi tuvassa samalla lukien vieraskirjaa jonka jälkeen lähdin kalaan.

Ajattelin, etta jokisuu/joen alkuosa lompolon alapäässä olisi ottavin paikka. Päästyani perille huomasin, etta alkuosa jokea oli kamalan hyllyvää suota eikä kova sivutuuli ainakaan helpottanut missiotani. Vaikka kala oli jotenkin aktiivinen joessa päätin välttää turhautumisen kokonaan jotenka menin itse lompoloon kalastamaan pysyen kuitenkin luusuan välittömässä läheisyydessä. Eikä aikaakaan kun pieni harjus rypisteli koukussa

Aurinko alkoi painumaan (sen mitä se keskikesällä voi painua näillä leveysasteilla) jonka huomasi ilman tyyntymisenä ja aavistuksen viileämpänä ilmana. Ja voet veikkoset kun alkoi äksöni veden pinnalla! Suurin osa tapahtumista tuntui olevan harmittavan kaukana vain muutamien tuikkirenkaiden ollessa heittoetäisyyden päässä. 

Iloinen kalamies

  

Kohta siima kiristyy ja leikkaa vettä: Luottoperhoon oli napannut pulleahko 38cm harjus kuulapää suupielessä.

Noniin, jo tällä kalalla tämä vaellusreissu on ollut kalaisin koskaan meidän reisuista! Vaidhoin pinturiin, koska nyt jos milloin olisi sen iskupaikka. Heittelin pinturia sinne tänne tuloksetta. Lopulta heitin renkaasta metrin ohi (jota kerkesin jo manata pari silmanräpaystä), mutta kala hoksasi sen ohiheitosta huolimatta jolloin perhoa vietiin. Kala tempoi yllättävän pitkään ja sain venkoilla sen kanssa tovin ennenkuin se suostui haavinpohjalle. Lopulta lihava 42cm harjus antautui ja kellahti haavin paremmalle puolelle

Ny on hyvää!

Ajattelin, etta mitä sitä turhaan kaloja kiusata (vaikka huhuiltiinkin 2kg kaloista) joten palasin leiriin hymy korvissa. Nyt syötäisiin ja kunnolla! Sapuskat olivat kohdillaan ja tein viela yhden fileen graaviksi jonka jälkeen keittelimme makoisat pannukahvit. Ei ihminen voisi enempaa onnellisempi olla kuin tällä hetkellä. Keskellä ei mitään mitä parhaimmassa seurassa!

LL/K päivä 2: Tuttuja/ vettä kaikkialla.

 Aamulla heräsin säpsähtaen aruingon paisteeseen. Sää oli täysin vastakkainen mitä se oli ollut kymmenisen tuntia sitten. Janotti. Meillä ei ollut vettä kuin varmaan kulauksen verran mieheen, jotenka päätimme nostaa rinkat pykälään mitä pikimmiten ja siirtyä autiotuvalle joka oli tien päästä vielä pikkuisen matkaa eteenpain. Rinkat autoon ja menox! Hämmastyksemme oli suuri, kun tien päässä olikin jonkun ihmisen koti (varmaan läheisen maston takia) ja vielä suurempi, kun autoja oli parkissa varmaan viitisen kappaletta. Näinkö luonnon rauhallisuuden ja hiljaisuuden illuusio sarkyy? Alkaa tuntumaan kiusalliselta: eramaassa kuvittelee olevansa yksin, tai korkeintaan "me". Sanaan "he" sisältyy aina häiriötekijä, vaara, kilpail,ja hairiö.

aamupaikkailua

Tuvalle päästiin nopeasti joka oli rakennettu nättiin paikkaan pikku uoman rantaan. Hyttysistä ei ollut tietoakaan ja sää oli myös astetta viileämpi. Jano oli kova joten hörppastyämme aimo annoksen vettä mieheen aloimme keittelemään puurovetta seka kahvia. Ihastelimme käkkälöjokea joka pienessa laaksossa virtasi jotta voisi tovin jalkeen yhtyä Ounasjokeen, Lapin mahtivirtaan. Ihmettelimme maailman menoa samalla nauttien erämaan rauhasta. 

 

Halusiko joku kahvia?

 

 Vilkaistuamme autiotuvan jatkoimme matkaa kohti Peltotuntureita. Laskeskelimme, että sateen pitäisi saavuttaa meidät juuri kun alamme nousta tunturia ylöspäin. Matka taittui nopiaan ensiksi puronvartta josta jatkoimme vähäkoivikkoista tunturimaastoa eteenpäin. Poroja ei nakynyt, mutta liro seka muut linnut jaksoivat pitaa meille seuraa.

Helppoa maastoa

Peltotunturi lähestyi kuin jättilaiskoinen seinä tai kuin väistamätön maailmanloppu. Söimme ja taukoilimme juuri ennen alkavaa nousua. Juuri kun olimme saaneet rinkat selästä alkoi satamaan: ei rankasti, kohtalaisen kevyesti mutta silti tasaisesti. Nappailin syttöpuita sateen alta poies omaan rinkkaan niin saisi ainakin risukeittimen/ notskin helposti tulille.

Ja nouseminen kohti peltotunturia alkoi. Tasaista puurtamista jota jatkui ja jatkui tasaisen tappavana niin kuin sade ympärillamme. Maisemat ja varit erämaan katosivat kaupunkimaisen betoninharmaan sadesään alle kun jatkoimme taivaltamista. Pidimme pienen tauon, että saisimme jotain sadesuojantapaista päällemme.

 

Erittäin syvävittuuntunut

Vihdoinkin olimme tunturin harjalla, mutta mita näimmekaan edessamme (noh, saman kuin mitä kartassakin "badumtshh"). Kaukana, juuri ja juuri nähtavissä sumun keskellä oli Paliskuntien raja-aita. Samalla siis myös Enontekiön ja Inarin kunnan raja!! Matka sinne vain tuntui taittuvan liian hitaasti. Sade vain jatkui, mutta ongelmana olikin enemman, etta kun korkeuseroja tunturin laella ei oikein ollut ja tasaista maastoa viisi kilometria etiäpäin, niin mönkijaurat ja lähimaastot olivat veden vallassa. Märät jalat siis tiedossa tuotapikaa!!

 

Näkyihän sieltä maisemiakin

Ainiin, löysin korkkaamattoman olutpullon! Korkki oli aika ruosteinen, joten päätin jättää juomatta. Kaikkea sitä löytääkin :D.

Tuskaisen pitkän ajan jälkeen pääsimme raja-aidalle ja rinkat otimme selastä vasta kun olimme sulkeneet portin- Ihmettelimme suurta määrää aidanrakennustarpeita portin vierellä jota oli pinottu ja rullailtu isoksi kasaksi. Kasan takaa wilfred löysi komean poronsarven jonka sain itselleni koska hammastunturista löysimme komeat sarvet enkä itse silloin ottanut toista mukaan.

 Matka jatkui vesilammikoiden lapi.

Kohtapuolin alkoi maisemaa levittäytymään edessäpäin ja rinne alkoi selkeästi menemään alaspäin. Tämä yhdistyneenä heikentyneeseen sateeseen antoi kummasti lisäenergiaa kävelyymme.

Ohitimme tuotapikaa poroerotusaidan josta jatkoimme viela eteenpäin pienelle järvelle. Ensimmäiseksi majoitteet pystyyn ja samointein polttopuun hakuun. Kunnollisen polttopuun löytäminen oli astetta hankalampaa kun puut mita löysimme oli lahes poikkeuksetta liian lahoja ja märkiä. Lopulta löysimme tarpeeksi välttävän laatuista puuta ja aloimme pätkiä niita paloiksi.

 Kohta perillä

  

Aloimme kuuntelemaan, etta taas kerran mönkijöitä liikenteessä ja ääni tuntui lähestyvän. Tovi siinä kuunneltiin kunnes kolme mönkijää kaarsi vierellemme. Se on aina yhtä hämmästyttävää nähdä ihmisiä keskellä ei mitään, mutta omaa hämmästystä lisäsi, että tunsin heistä kaksi. Ja toinen sattui olemaan sama henkilö Kutturasta jolta ostelen aina lihoja inarissa ollessani. Mika todennäköisyys? Aika lähellä nollaa luulisin. Siinä vaihdeltiin kuulumisia ja saimme tietää, että peltotuntureiden neljän metrin lumimäärän takia paliskunnat olivat laittaneet toisen aidan alkuperäisen aidan päälle, ettei porot olisi jatkuvasti juoksennelleet pois. Toivottelimme jatkot ja jatkoimme leirin laittamista.

 

Kahvia ja makkaraa

 

 Olimme löytäneet paikan missä oli ennenkin leiriydytty. Ilmeisesti ihmisellä on vaistomainen tapa löytää maisemallisesti (yms. syiden takia) optimaallinen paikka joka vetää myös muita puoleensa.

Tuli ei meinannut millään lähteä käyntiin vaikka käytin kaikki syttöpuut ja vaikka pilkoin märät/lahot puut mahdollisimman pieniksi. Lopulta se lahti palamaan onnettomalla liekilla jolla saimme ruuat tehtya.. Ite jätin tulen oman onnensa nojaan, mutta wilfred apinan raivolla leyhytteli ja puhaltei pienen liekin kunnon roihuksi jossa pystyimme kuivaamaan varusteetkin ja keittämään kahiyt

Siinä oli kiva istua, makkaraa paistellen, kahvia juoden, kirkastuvaa yötöntä yöta ihailen. Kaksi hyvää ystävystä.

 

Notskeilua