SyyS kopit ja flopit

Vaikka kokemus kasvaa kokoajan vaelluskilometrien kasvaessa, niin silti aina löytyy opittavaa.

Kaikki vähänkin särkyvät ruuat (sipsit, keksit, näkkäri tms.) kannattaa aina pakata johonkin pahvi/muovikoteloon. Muuten saat sanoa tulehan muruseni.

Jos käytät tiettynä päivänä vaan osaa ruokatarvikkeista, niin kannattaa laittaa samaan pussiin. Esimerkiksi kuivatun jauhelihan kanssa valmiiksi mausteet, samaan pussiin leivät tms. Ajansäästöä!

Vyö on kätevä vaikka onkin henkselit. Helpompi roikottaa kaikkea tavaroita vyössä vyötäröllä kuin vyölenkeissä.

Jos käytät vyötä ja korkean housunvyötärön takia vyölenkit ovat korkealla, niin kannattaa ommella vyölenkit alemmaksi. Muuten kaikii tavarat heiluu, liikkuu ja hakkaa missä niiden ei pitäisi tehdä sitä.

 Tulitikuista ja kaikista äärimmäisen tarpeellisista esineistä kannattaa olla 100% varmuus, että niitä on.

Säärystimet ovat kätevät kapistukset, Suosittelen!

Jos vesi ei seiso ja on kirkasta, niin todennäköisesti voit juoda sitä suoraan keittämättä.

SYYS-Päivä 5: Anteeksi, juon vettä. Ja kompassisuuntia!

Yöllä ilmeisesti oli ollut pakkasta, koska paikat olivat kuurassa herätessäni. Nautin aamupalan kauniissa auringonpaisteessa ja tällä kertaa trangian sytytys onnistui tuluksilla ihan moittetta :D. Yksin ei tarvinnut nauttia aamupalasta, koska seuraa minulle pitivät useat juoksijat, jotka harjoittelivat tulevaa polkujuoksukisaa varten.

Nopein reitti Pikku-Syötteelle oli kompassissuunnalla meneminen. Tätä ideaa puolsi myös se tosiasia, että vesivarannot alkoivat olemaan aivan lopussa ja matkan varrella olisi puro mistä täyttää vedet. Hetken metsässä rämpimisen ja yhden rinnesuon jälkeen olin oletetun puron luonna. Yllätys oli suuri, kun puroa ei edes ollut. Oli ilmeisesti soistunut alkumatkan. Toisaalta ei ihme, koska kävelin tällä hetkellä suota pitkin.

 Suoraan vaan

Tässä vaiheessa alkoi pieni huoli nousta, että mistä saisin vettä, kun aurinkokin porotti todella kuumasti. Lopulta päätin lähteä Iso-Syötteen kautta, ettei tulisi enempää isoja yllätyksiä. Mutta seuraava yllätys tuli heti seuraavan mutkan takana: Suon toisella puolella oli Iso-Syöte, muttta suon yli menevitä pitkospuista puuttui puolet. Puolet pitkospuista taas olivat puolilahonneina varsinaisen "Pitkospuureitin" vieressä. Vaikka tilanne vaikutti mahdottomalta, niin kyllä siitä yli pääsi ilman, että olisi alkanut pahemmin jännittämään.

Vettä ollessa enään puoli litraa päätin jättää kompassisuunnat sikseen, ja mennä polkuja pitkin, että saisin varmasti nopeasti vettä. "Ei kai minun täydy kiivetä taas Iso-Syötteen huipulle?" Ajattelin "masentuneesti". Onneksi ennen huipulle kiipeämistä oli useita lomamökkejä/rakennuksia. Sieltä jostakin varmasti saisi vettä! Hetken empimisen jälkeen aloin kierellä taloja, jossa näyttäisi olevan elon merkkejä. Kolmannella yrittämisellä eräästä talosta avasi oven pikkupoika, joka ilomielin suostui auttaamaan kulkijaa. Vihdoinkin vettä! Nyt askel kävi kevyemmin vaikka painoa olikin tullut kaksi kiloa enemmän.

 

Välillä tallaista oli retkireitti

Matka Pikku-Syötteelle kävi nopeasti ilman mitään erityistä draaman kaarta. Koska huipulta löytyi hotelli/ravintola päätin juoda siellä kahvit ennen kuin aloin tekemään sapuskaa. Tunsin oloni aika ulkopuoliseksi ja likaiseksi, kun katselin muita ihmisiä sivusilmin. Koska kyseistä rakennusta vastapäätä löytyi kallionnypylä, päätin kiivetä sinne aterioimaan. Oli varmasti hotellivierailla vähän ihmettelemistä.

Nokka kohti Vattukurua! Tästä eteenpäin matka jatkui tovin teitä pitkin (nyyh). Lopulta päädyin "peikkopolulle" jossa oli puupökkelistä veistetty/rakennettu erinäköisiä "peikkoja". "Peikkopolku" muuttui tavalliseksi poluksi ja matka jatkui. Kummastelin, kun polku ei mene kohti Vattukurua, vaan tekee jonkin samperin lenkin jossa kuluu vain turhaan aikaa. Lopulta tympäännyin totaallisesti kokoajan määränpäästä loittonevaan kulkusuuntaan joten lähdin kompassisuunnalla suoraan kohdetta kohti.

Maasto oli yllättävän mukavakulkuista. Soita tuli vastaan, mutta onneksi ne olivat pieniä, että kiertäminen ei tuottanut hankaluuksia. Lopulta löysin itseni hakkuuaukelta (plääh!) jonka jälkeen tie. Tietä kuljin hetken eteenpäin ennen kuin oikaisin metsän poikki kohteeseen Heti Vattukuruun astuttuani ilma viileni selvästi, auringonpaiste ja tuuli loppuivat. Kohta pääsinkin laavulle jo laittamaan ruokaa ja lukemaan vieraskirjaa. Ilta kului leppoisasti nuotion loisteessa tähtitaivaan alla.

Syys-epilogi

Mietitte varmaan mites se viimeinen päivä? No minäpä kerron: Aamupalan jälkeen kiersin vattukurun luontopolun ja päädyin vattukurun parkkipaikalle retkipatjan päälle odottelemaan kyytiä. Lopulta kyyti saapui ja sain kyydin autolle josta ajoin Paltamoon. Täältä otin isäni mukaan, josta ajoimme Sotkamoon moikkaamaan Wanhaa koulukaweria. Seuraavaksi suuntasimme Savikylään heiluttamaan viikatetta. Tästä matka jatkui finaalin eli Kuopioon.

Kuopiossa piti ostaa vähän iltapalaa. Lähdin vaelluskamppeet päällä lähimpään Saleen. Ostoksia maksaessani kassaneiti katsoi minua tovin ja tokaisi: "Siinä vasta on eränkävijän näköinen mies!" Jotain on siis tehty oikein! :D

SYYS-Päivä 4. Fjälrevenistejä, kulttuuria ja kaksi huiputusta

Hyvin patjalla nukutun yön jälkeen olikin helppo jatkaa matkaa kohti määränpäätä. Aamutoimia tehdessä paikalle pyyhälsi maastopyöräilijä kysyen neuvoa mitä kautta pääsisi helpoiten eteenpäin hänen reissullaan. Neuvoin reitin mistä itse olin tullut, mutta kohta hän tuli takaisin valittaen reitin kivikkoisuudesta. Tämän jälkeen pyöräilijä lähti toiseen suuntaan, mutta tällä kertaa valitti reitin vetisyydestä. Lopulta tämä partasuupyöräilijä ilmeisesti löysi kunnon reitin, kun ei palannut enään takaisin.

Lähdin itse sitä polkua/hiihtoladun pohjaa pitkin mitä oltiin sanottu vetiseksi ja hankalaksi. Ei alkumatka ainakaan niin paha ollut mitä puheista olin pelännyt jos kulki reunoja pitkin. Kohta poikettiinkin jo pitkospuille ja metsään. Tämän päivän osuudella pitkospuut olivat aika huonossa kunnossa, tai revitty kokonaan pois ja jätetty polun/uran reunoille puukasoiksi. Toivonmukaan hoitavat paikat kuntoon lähitulevaisuudessa. Matkan varrelta löytyi myös kulttuurihistoriaa, mutta antaa tässä tapauksesssa kuvien kertoa asia.

Pitkospuilla ja valmiiksi merkityillä reiteillä on yksi "huono" puoli: Jos päivämatkan kohde on vähän kauempana, niin tuntuu siltä, että pitää kulkea kovaa vauhtia vaikka ei olisi aikataulullisesti kiire. Ei käy katsomassa reitin ulkopuolella mahdollisesti hienoja maastokohteita ja maisemanihailu/juomataukoja tulee harvemmin. Tai sitten se on vaan tottumiskysymus. Hammastunturilla ei ollut polkuja ja nyt oli ensimmäinen viikon vaellus yksin, joten varmaan nekin oli osasyynä moiseen.

Ei tarvinnut kaukaa "kulttuuri "paikalta kulkea, kun ensimmäinen retkeilijä käveli pitkospuilla vastaan. Taisi olla aika kiire, kun ei kerennyt edes tervehtimään tai sanaa vaihtamaan. Mitä lähemmäksi Syötteen laskettelurinteet lähestyivät, niin sitä enemmän alkoi tulemaan vastantulijoita. Jotkut tulivat yksin, mutta suurinosa oli porukoissa. Annintuvalla missä pidin juomatauon olikin jo enemmän porukkaa, varmaan 30 henkilöä. Eivätkä edes olleet samaa porukkaa, vaan kaikki tuntuivat olevan omilla retkillään. Toisaalta ymmärrettävää, koska luontokeskukselle oli vain kilometri ja Syötteelle vähän enemmän. Tilanne oli aavistuksen koominenkin, sillä vaikka kaikki olivat suurinpiirtein omilla reissuillaan niin silti kaikilla oli käytännössä samanlaiset vaatteet/varusteet jotka saa partioaitasta. Siitä tuo leikkimielinen "fjälrevenisti"-nimitys. Onko kysymys siitä, ettei ihmisillä ole tietoa muista liikkeistä/valmistajista, tai eivät halua erottautua muista ja leimautua sotahulluiksi?
Varmasti vähän kaikkia edellä mainittua. Taisivat keskittyä omiin puuhiinsa omat "sotahullun" varusteet eivät kääntäneet katseita.

Mieleen muistui Operaatio Pänniordo, kun ainoa ihminen joka tavattiin reissun aikana niin oli samanlainen armeija/varusteleka varustus kun meillä. Voidaanko siis varusteisiin ja onko retkeilijä enemmän kansallispuisto- vai erämaaretkeilijä, vetää syy-yhteys viivan?

Annintuvan silta

Ruokatauko oli luontokeskuksen pihassa olevalla laavulla, mutta sitä ennen kävin täyttämässä vedet luontokeskuksella. Verensokerin ollessa alhaalla tuli samalla juotua kahvit ja nautittua ehkä vähän liikaa kaikkea makeaa. En jaksanut säästää niitä jälkiruuaksi ruuan jälkeen.

Samalla kun odottelin kahvin ja makean aiheuttaman hetkellisen täydenolontunteen häviämistä, niin pääsin tutustumaan luontokeskuksen sisätilojen sisältämään näyttelyyn. Odotin aika pintapuolista ja ankeaa esitelmää, mutta se oli kaikkea muuta: Tietoa löytyi laajalla skaalalla paikallisen maaperän synnystä, lähialueen luonnosta ja asutetusta (erityisesti parin viimeisen vuosisadan) historiasta. Kaiken lisäksi seiniä kiersi viime vuoden luontovalokuvakisan parhaimmistoa. Harmittavasti aikaa ei jäänyt kuin pintapuoliseen tutkimiseen, koska piti vielä keretä huiputtamaan Iso-Syöte ja Romevara.

 Suomen "geologinen" kartta

Laavulta oli pieni alamäki jonka jälkeen olinkin jo laskettelurinteiden alapäässä. Polku olisi lähtenyt vasemalle ja ilmeisesti kiertänyt ihan turhaa mutkaa, mutta en jaksanut lähteä tekemään turhaa lenkkiä. Syötteen huippu oli suoraan edessäpäin joten päätin lähteä kapuamaan suoraan laskettelurinnettä ylös.

Puolen tunnin jälkeen (välissä oli 10 min lepotauko) olinkin jo huipulla, josta avautuikin hienot näkymät joka suuntaan. Oli kiva bongailla kartasta näkyviä paikkoja kiikareilla. Onnistuin kiikaroimaan jopa vastakkaisella mäellä olevan kodan-

Syötteen laskettelukseskus ei ole loppujen lopuksi kovin vanha, noin 20-vuotta. Oli kuulemma aika näky, kun kaivinkoneet oli pultattu kallioon ranteen paksuisella kettigeillä jotta ne pystyi kaivamaan kivet pois tulevilta laskettelurinteiltä.

Hauska episodi sattui kun olin kiikaroimassa: Kaksi aikuista tuli kahden pikkulapsen kanssa kulkien vähän kauempana. Pikkulapset alkoivat kuuluvaan ääneen kinastella: "Onko tuo poika joka tuolla kiikaroi?" Ensimmöinen lapsi kysyi. "Ei, kun tyttö" vastasi toinen lapsista Tähän vastasin: "Ei, kun poika". Vanhempia letkautukseni näytti kovasti hauskuuttavan.

 

 Teerivaara Iso-Syöttelrä käsin nähtynä. Kota löytyy vaaran oikealla olevan hakkuu-aukean yläreunasta

Kummatkin Syötteet ovat aivan täyteen rakennettu, joten sieltä on turha odottaa mitään luonnonrauhaa. Hotellilla kuitenkin kävin ja ostin muutaman matkamuiston tutuille.

Iso-Syötteen takaa lähtikin polku kohti Romevaaraa. Hetken metsässä rämmittyäni pääsin vaaran laelle vievälle polulle. Kyseinen mäki on todella kivikkoinen paikka, mutta jotenkin kuitenkin on polku saatu tehtyä huipulle.

Huipulla etsiskelin näköalatornia minkä olin katsonut retkikartta-sivustola. Harmikseni totesin, että etsimäni näköalatorni olikin Iso-Syötteen huipulla eikä romevaaralla. Romevaaran huipulta löytyi vain pöytäpenkki-yhdistelmä. Tarkoitukseni olisi ollut nukkua edellämainitulla näköalatasanteella, mutta kun sitä ei tällä huipulla ollut, niin viritin erätoverin pöydän päälle. Yllätävä hyvin pelkkä täysikuu valaisi, olisi voinut lukea vaikka lehteä. Harmiksi revontulia ei ainakan alkuillasta näkynyt. Kallion päällä ollessani oli paljon “turvallisempi” olla, kuin vaikkapa jossakin tiheän metsikön kätköissä. Varmaan niitä esihistoriasta peräisin olevia vaistoja. Mahduin juuri ja juuri vinottain nukkumaan pöydän alla. Otin vielä rinkankin sisälle majaani, kun luulin kuulevani jotain rapinaa ulkopuolelta.

 Ei ihan viiden tähden majoite. Sovitaanko 4,5/5?

 Yllättänä hyvä täysikuukuva

SYYS-Päivä 3: Aamuvitutusta, maisemia, infotaluja ja luksusta

Aamu ei alkanut mitenkään loistavasti. Tuuli oli aivan kauhea. Oli kylmä vaikka oli kaikki vaatteet päällä. Oli oikeasti melkeinpä mahdotonta saada tulta tuluksilla. Kerran meinasi lähteä tuohi palamaan, mutta se jäi siihen. Siirryin sitten trangian pariin. Eikä sekään meinannut onnistua. Ja sittenhän minä onnistuin sössimään oikein kunnolla: Kun oiken voimalla yritin tuluksilla kiskaista kipinää, niin marinolia roiskahti silmään. Tuli kiire purolle hakemaan silmänhuuhteluvettä.

Lopulta luovutin ja siirryin tulitikkuihin. Mutta kuinkas ollakkaan tulitikut olivat jääneet matkasta pois vaikka olin niitä varta vastn tätä reissua varten ostanut! Ei voi olla totta! Ja varatikutkin oli unohtunut matkasta! Onneksi löysin korjaussetin pohjalta filmipurkin jossa oli kymmenen (!) tulitikkua. Kovan tuulen takia niistä meni hukkaan neljä. Lopulta tuli syttyi trangiaan ja epätoivosta ja vitutuksesta jäi jäljelle jälkimmäinen. Eikä edes helpottanut aamupalan jälkeen.

Sen jälkeen olikin aika laittaa rinkka selkään ja lähteä talsimaan eteenpäin.

Jo pienen talsimisen jälkeen pääsi metsään, joka alkoi vaikuttamaan sellaiselta kunnon Wanhalta metsältä. Maisemat vaikutti vähän lapin ja pohjoiskarjalan risteytykseltä. Puut olivat vaikuttavan kokoisia ja kelojakin löytyi. Isoin ero pohjoiseen kuitenkin oli kuitenkin se, että maa oli kauttaaltaan paksun sammalkerroksen peitossa. Pohjoisessa sammalta oli aika niukasti.

 On kyllä kookasta puuta

 Maasto alkoi muuttumaan mäkisemmäksi verrattuna alkumatkan soihin. Vähän väliä piti kiivetä mäkiä ylös ja alas. Hyvä puoli siinä oli, että pääsi ihailemaan maisemia. Puolukoita löytyi todella niukasti verrattuna siihen mitä siltä yhdeltä hakkuu-aukelta matkan varrelta löytyi.

Harmittavasti mustikat olivat jo menneet vanhoiksi, niitä olisi ollut "aivan tarpeeksi" vielä jäljellä.

Syöte on maastopyöräiijöiden suosiossa ja se näkyy myös reittien määrissä. Sorastettuja polkuja oli kohtalaisen paljon ja pitkospuita oli esimerkiksi revitty pois ja korvattu soralla tms.. Eihän se yhtä hienoa ole kuin pitkospuut ja polut. Ja eikös maastopyöräilijöille olisi hyvä olla vähän haastetta kivien ja juurien muodossa?

Lomaojan laavulla oli ruokatauon paikka. En edes yrittänyt alkaa ottamaan kuvia maisemista kun ei se kuitenkaan olisi onnistunut. Tällä kertaa taukopaikka ei tullut yllättäen vastaan, mutta minut yllätettiin ja säikäytettiin pahemman kerran kun laavulle tuli päiväretkeilijä (ensimäinen vastaantulija) yhtäkkisesti nurkan takaa. Oli valokuvailemassa maisemia. Muutaman sananvaihdon jälkeen hän jo jatkoikin matkaa. Hetki eteenpäin niin minä jatkoin myös.

Ennen Ahmakallion näköalapaikalle pääsyä reitin varella tuli vastaan "geologinen polku". Reitin varrella oli erilaisia kiviä/kalliota, ja niiden vieressä asiaa selventäviä ifnotauluja. Niitä oli yllättävän monta polun kolmen kilometrin mittaisella matkalla. Yllättävän mielenkiintoista!

 

Tämän tyyppistä infotaulu+kivi- yhdistelmää

 

Lopulta pääsin Ahmakallion näköalatornille. Vihdoinkin aikataulun olin saanut kirittyä kiinni. Ihan hienot maisemat tornin huipulta näkyi. Ja näkyi myös Iso-syöte ja pikkusyöte, seuraavien päivien retkikohteet!

Alkuperäinen suunnitelma oli leiriytyä ahmakallion näköalatornin alle/välittömään läheisyyteen. Joo tiedetään, se ei täysin mene kansallispuiston sääntöjen mukaan jotka sanovat, että telttailla saa autiotupien ja laavujen/kotien välittömässä läheisyydessä. Mutta ajattelin että näköalatornit rinnastettaisiin näihin muihin "rakennuksiin". Valitettavasti kunnon yöpymispaikkaa ei löytynyt, eikä vettä mitenkään olisi riittänyt huomisaamuun. Onneksi ahmatuvalle ei enään ollut pitkä matka. Kello vaan alkoi olemaan sen verran, että taivas alkoi pikkuhiljaa hämärtään. En halunnut enään toista "pimeäsuunnistusta" joten käytännössä menin puolijuoksua määränpäähän.

 No johan nyt. Syötehän näky jo!

Ahmatupa osoittautui useamman huoneiston kokoiseksi rakennukseksi. Kokeilin etuovea, mutta se oli kiinni. Piipusta nousi savua, joten oletin, että sehän on varaustupa ja varattu. Päätin levittää ruokani puuceen katoksen rappusille ja aloin tekemään ruokaa. Illan pimetessä ja tähtien näkyessä alkoi jatkuvasti sieltä täältä kuulumaan ihmisten ääniä jotka tuntuivat välillä lähenevän ja välillä taas menevän kauemmaksi. Lopulta paikalle tuli neljän naisen ryhmä. He kovasti ihmettelivät, että miksi minä ulkona ruokailen. Selitin tilanteen heille johon he vastasivat, että ahmatupa itsessään on kaksi osainen. Toinen osa on varaustupa ja toinen ihan perus autiotupa. En ollut asiaa huomannut, koska en ollut käynyt rakennuksen toisella puolella, missä oli sisäänkäynnit. Oltiinpas tyhmä, kun en sen verta ollut viitsinyt asiaa tarkistaa. He olivat menossa nukkumaan autiotupa-osioon, mutta järjestivät asian vuokratuvassa olevien kanssa niin, että he nukkuivat myös siellä ja minä pääsin nauttimaan autiotuvan luksuksesta. Isot kiitokset ja hatunnoston arvoinen teko!

Unta ei tarvinnut paljoa odottaa, kun pääsi kunnon paksuille patjoille nukkumaan.

 Luksusta.

SYYS-Päivä 2: Suota, suota kaikkialla

Päivä valkeni pilvisenä ja kosteana, mutta se ei haitannut ympäristön tutkimista. Mäen alla oli pieni suo, jonka keskellä oli pieni lampi. Mäen päällä oli laavu tulipaikkoineen ja puuvaja/puucee yhdistelmineen. Kivaa vaihtelusta toi laavujen tyyli: Katto oli tehty puuriu´uista Wanhanajan tyyliin. Symmetrisyyteen ei ainakaan ole pyritty. Puuvarasto+puucee oli tehty taas ilmeisesti kelopuusta hirsityyliin, tai ainakin maalattu sen väriseksi.

Lähiympäristöä kolutessani kuulin veden ääntä joka osoittautui virtaavaksi vedeksi, ilmeisesri jonkinsortin lähteeksi. Aluksi keittelin vettä, mutta jo hetken päästä turhauduin vedenkeiton hitauteen. Operaatio Pänniordolla kun oli tottunut juomaan joka paikasta suoraan keittämättä. Lopulta päätin ottaa vettä suoraan joka purosta ellei vesi ollut erityisen ruskeaa/seissyttä, tai tullut suoraan suosta. Ei tullut sairauskohtauksia!

Aikataluttomuudessa ja yksin reissatessa on se huono puoli, että aikataulut venyy ja paukkuu ihan miten sattuu. Aamupalan tekemiseen/aamutoimiin kului kaksi tuntia (!) tai enemmänkin. No ei se niin tarkkaan ole.

Vaikka oltiin jo syyskuun puolessa välissä niin lämpötilat kohosivat välillä aika korkealle. Omasta mielestäni olisi saanut olla useampi aste viileämpää. Ei ainakaan tarvitsisi turhaan hikoilla.

Ruuatkin kärsivät korkeista lämpötiloista, esimerkiksi leikkele vähän harmaantui, ihan hyvää se silti oli.

Jos jollakin yhdellä sanalla pitäisi kuvata syötettä niin se olisi ehdottomasti suo, tai suota. Yleensä kun toinen suo loppui, niin toinen suo alkoi. Eivätkä ne mitään pieniä soita olleet, vaan aika isoja.

Mutta pieniä nekin suot ovat verrattuna niihin, mitä on aikojen saakka ojitettu lähialueelta, aivan järkyttävän laajoja alueita. (Katsokaa retkikartan sivulta niin ymmärrätte!) Syötteen kansallispuisto onkin kuulemma Suomen soisimman ja Suomen vaaraisimman kunnan välissä. Väite ainakin näiltä näkymin pitää aika hyvin paikkansa.

Seuraavakin taukopaikka onnistui yllättämän aika hyvin puiden takaa, raatetupa nimittäin.

Kyseiseln autiotuvan ulko-ovelta kyllä avautui hienot näymät läheiselle suolle ja kaukana kohoaville vaaroille. (Kuvat eivät valitettavasti aina anna oikeutta hienolle maisemille).

Autiotupa itsessään oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hieno: Päätynurkkauksen täytti kaksikerroksinen (eli kuusipaikkainen) makuulaveri. Oven vasemmalta puolelta köytyi kamiina hellalevyn kera (jo on hi-tec laite!) ja oikealla puolella naulakko. Ikkunan äärestä löytyi pöytä ja penkkit kummallekin puolelle. Jos tällaisen piilopirtin omistaisi keskellä korpea niin kyllä kelpaisi ihmisen olla. Harmi vaan kun en tajunnut sisätiloista ottaa kuvaa :-( . Tuuli alkoi käydä sen verta kylmän oloisesti joten päätin kokkailla sisällä, mutta nautin kuitenkin ruuan auringon paisteessa.

Paint skilss 5/5!

 Hieno paikka evästellä!

Hämärä taas saapui aikaisin joten matkaa joutui taas taittamaan hämrtyvässä illassa. Onneksi seuraavalle yöpymispaikalle eli peuronlammen laavulle ei ollut enään pitkälti matkaa jäljellä.

Tämäkin laavu oli järven rannalla mäen päällä. Vaikka rantaan meni polku, niin oli se silti aika soista. Villasukathan siinä hyvin kastui, kun meni vettöä hakemaan. Onneksi lähellä virtasi puro josta sai puhdasta vettä suoraan eikä tarvinnut sukkia kastella.
Vieraskirja väitti, että lammessa olisi rautuja. Epäilen vahvasti väitettä, mutta jotain jalokalaa siellä varmasti on, koska niin moni on asiasta kirjoittanut. Ensi kerralla siis virveli matkaan!

Mäeltä avautui kirkas tähtitaivas reissumiehen iloksi. Ja koska korvessa ollaan eikä valoja ollut häiritsemässä niin tähtitaivas näyttäytyi paljon hienompana. Juuri ennen nukahtamista huomasin taivaalla jotain hailakan vihertävää. Revontuliako. Nousin makuupussista ja laavusta pois tarkkailemaan. Kyllä siellä todella hailakat revontulet tanssivat taivaalla puoli minuuttia ja häipyivät.

Iltafiilistelyä

SYYS-Päivä 1: Harhaanajamista ja yösuunnitusta

Ainahan se reissuunlähtö viivästyy, niin myös nyt. Onneksi viivästystä ei ollut kuin alle tunti. Lähdin ajamaan Kajaaniin isä seurassani, koska ei hänellä parempaakaan tekemistä sinä päivänä ollut. Matkan aikana kerkesi jutella kaikkea laidasta laitaan ja opettelemaan lapin kesän sanoja ulkoa. Kontiomäellä hänen piti nousta junaan, muttei ihan kerennyt junan korvaavan bussiin, joten jouduimme ajamaan takaisin Kajaanin keskustaan. Tämän jälkeen kävin tankkaamassa itseäni ja autoa jonka jälkeen suuntasin nokan kohti Pudasjärveä.

Puolangan jälkeen aloin kummastelemaan, että voiko tämä kapea ja mutkainen tie olla muka se, joka vie suoraan Pudasjärvelle? Epäilykseni kasvoivat kokoajan ja jossakin vaiheessa oli pakko pysähtyä kahvittelemaan ja katsomaan karttaa ja GePSiä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olin ajatuksissani alkanut ajamaan kohti Näljänkä nimistä kaupunkia/kylää kohden. Että sillälailla, hieno homma!

Punaisella merkitty mistä piti mennä, sinisellä taas mistä menin

Vaikka harhaanajaminen kulutti ylimääräistä aikaa, niin ei se muuten haitannut: Pääsi ajamaan uutta reittiä ja tukemaan paikallista kyläkauppaa, josta muuten olemme ostaneet aina kalastusluvat Näljängänjoelle. Kyseinen alue on kyllä todellista korpea, kun tietä saattoi hyvinkin jatkua useita kymmeniä kilometrejä ettei vastaan tullut yhtään tienhaaaraa tai taloa. Maisemallisestikin ajaminen sitä kautta oli palkitsevaa: Paljon metsää ja hienoja järvi/vaaramaisemia. Juuri ennen oikealle tielle pääsyä löytyi hieno maisemapaikka ja paljon puolukoita. Harmi vaan, kun ei ollut ylimääräisiä 

rasioita matkassa.

 Ihan kivat maisemat näljängän suunnalla

 Paljon puolukoita löytyi tältä hakkuu-aukealta

Porojakin alkoi jo näkymään: Eräällä pellolla oli yhtäaikaa varmaan 50 poroa syömässä ja aurinkoa ottamassa.

Isolle tielle takaisin päästyäni ei enään ollutkaan pitkä matka Syötteelle. Vähän ajan päästä se puiden lomasta pilkoittelikin.

Vaikka pääsinkin jo Syötteelle niin jouduin ajamaan vielä tovin, että pääsisin aloituspaikalle eli Kaunislammen parkkipaikalle. Mikäs siinä, kun saa ihailla hieno ja maisemia kauniissa säässä!

Tovinhan sinne ajoi, mutta vihdoin ja viimein pääsin perille seitsemän aikoihin. Pakollinen infotaulun luku, poseerauskuvat ja sitten matkaan.

Reissun ainoa asia joka hukkui oli kamerajalka (nyyh!) ja ilmeisesti hukkui ihan alkumatkasta. Noh, ei voi mitään!

 Vihdoin perillä

Reissu ei alkanut kovin lupaavasti, kun heti pääsin talsimaan hakkuu-aukeaa. Kyllä siitä mieliala vähän laski. No onneksi sitä ei tarvinnut kovin pitkään talsia, kun pääsi pitkospuille ja metsään talsimaan. 

 En tykkää!

 Tykkään!

 Ensimmäiselle etapille, eli Kaunislammelle ei ollut pitkä matka ja sekin taittui mukavasti vanhahkossa metsässä kulkien. Lampi on kirkas jota jyrkät kivikkorannat reunustivat. Lammen rannalta löytyy myös autio/päivätupa. Paikka vaikutti hienolta, mutta valitettavasti minulla oli kiire eteenpäin yöpymispaikalle.

 

 

 Kaunislampi on nimensä veroinen

 Lammelle päästyäni alkoi ilta jo hämärtymään. Onneksi hämärää vielä kesti kohtalaisen pitkään, ettei lamppuun tarvinnut turvautua. Hämärä jatkoi hömärtymistään ja lamppu piti taskusta kaivaa. Onneksi polut oli merkitty, joten ei tarvinnut alkaa kompassisuunnalla menemään. Tuskailin kovasti mielessäni, koska matkaa raatetuvalle oli vielä ties "kuinka paljon" (eli n.7km). Yritin kovasti ponnistella mielessäni, kun muistelin, että ennen raatetupaa pitäisi olla jokin tupa/laavu mutten saanut mieleeni mikä. Sitten tuli kylttejä vastaan ja siinä se luki: Kuittilammen laavu 3km. Hiphei! Ei tarvitsekkaan talsia pientä ikuisuutta pimeässä!

Varmaan mietitte, että kyllähän kartta pitäisi olla olemassa!? Niinhän se olikin, mutta siinä ei näkynyt koko matkaa koska tarkoitus oli ottaa kavereiden kartasta puuttuvasta osiosta kopiot. Valitettavasti kaverit peruivat viime hetkesä reissun, joten jouduin tyytymään siihen, mitä isä Kuopiosta sai käsiinsä.

 Ylämäki ja (Oi) Pimeys HNNNGH!

Pimeässä käveleminen/suunnistaminen tuntuu toooodella hitaalta menolta, joka kiteytyi loistavasti ennen laavulle pääsyä. Edessä kohosi vaara, Varpu-Jukuavaara nimeltään. Nousua tuntui jatkuvan loputtomasti, kun ei lamppu eikä pilvinen taivas juuri valaissut kymmentä metriä enempää eteenpäin. Lopulta yhdeksänsadan metrin (!) jälkeen pääsin huipulle ja kiipesin kallion nyppylälle hengähtämään ja tuijottamaan alas pimeyteen. Kuukin sieltä pilkotteli pilvien lomasta. Olisi varmasti ollut huipulta ihan kivat näkymät, mutta eihän sieltä pilvisellä säällä/ pimeään aikaan mitään näy.

Vaaran lakea talsiessani ihmettelin, kun ei meinaa laavua alkaa näk... mutta siinähän se jo onkin!
Alkoi väsy olla jo sen verta kova, että ruuan laitto keskittyi leipiin, että pääsisi äkkiä nukkumaan.

 Kuukin pilkotteli sieltä

Syötteellä Yksin Syksyllä-terveiset

SYötteellä Yksin Syksyllä-terveiset

 

 

SYYS-Prologi: Voi towerit, minkä teitte!

Dodiih! Operaatio Pänniordosta kertovan bloggauksen johdosta reissustà jäänyttä kaveria alkoi harmittamaan, kun reissusta oli välittynyt hieno kuva blogin kautta. Tämän takia päätimme, että seuraava reissu on saatava onnistumaan kolmistaan. Aluksi se meinasi siirtyä lokakuun loppuun, mutta onneksi minulle ilmaantui mahdollisuus pitää vapaata syyskuun puolessavälissä!

Suunnitelimme aluksi pitävämme reissun Lieksan karhunpolulla (ensimmäinen vaellus, AH! Nostalagia!), mutta lopulta päädyimme Syötteelle, koska alue ei ollut entuudestaan meille kenellekkään tuttu. Suunnittelukertoja emme päässeet pitämään kuin yhden, mutta eipä se hirveästi haitannut, koska alue oli pieni ja polkuja paljon.

Kahta päivää ennen lähtöä toinen toveri sanoi jättävänsä reissun syiden takia pois. Ja edeltävänä iltana taas toinen sanoi, ettei lähde mukaan. Kaikki pakkaaminen ja muu oli siis ollut turhaa!!

Vai oliko? Päätin, että hitto vieköön minä lähden sitten yksin reissuun. En minä turhaan niitä tavaroita ole pakannut! Pitäkää tunkkinne!! Virallista retkipäivää edeltävä työpäivä venyi sen verta pitkäksi, että päätin jäädä isän luokse Kuopioon saunomaan ja nukkumaan kunnon yöunet, että huomenna riittäisi kunnolla virtaa pitkälle automatkalle.