OP Kooste: Kopit ja Flopit.

Kooste mitä opimme reissun aikana. Mihin olisi pitänyt panostaa? Mikä onnistui? Mitä huomioita teimme?

Kannattaa varata paluu-ja menomatkoihin 3 päivää (kumpaakin 1,5)

Tutkikaa etukäteen kiinnostavia kohteita joko ajomatkan aikana ja/tai itse vaellukselle.

Reissu kannattaa suunnitella siten, että mäkien/soiden ylittäminen jää minimiin. Ellei varta vasten halua ihailla jokaista vastaantulevaa suo/tunturimaisemaa.

Matkavauhti tippuu n.puoleen erämaassa poluilla kulkemisen verrattuna.

Jos haluaa päästä pitkälle, niin pitää olla aikataulut ja aikainen herätys.

Suunnitelmat aika varmasti muuttuu lennosta. Deal with it. 

Kompassisuunnalla meneminen ei ole vaikeata.

Reissun aikana on hyvä olla "basecamp" päiviä, niin aikaa jää esimerkiksi kalastamiseen ja ympäristön tutkailuun.

Virtapankki on hieno keksintö. Erämaassa akku kuluu nopeasti.

Useampi akku kameran mukaan. Erityisesti jos on jo vanhempi kamera.

Ilman crocseja ei ole vaellusta.

Armeija/armyhenkiset varusteet kunniaan!

Jos on korkea vyötärö housiussa, niin ommelkaa suosiolla napit ja käyttäkää henkseleitä.

Kesällä pärjää ihan hyvin myös puuvillaisissa alusvaatteissa.

Normaalit sadevaatteet painaa paljon, mutta kertakäyttösadeviitta on aika kelju myös.
Olisiko siis kevyt sadeviitta välivaihtoehto?

Lankki toimii, mutta vain viikon. Eli pidemmälle reissulle lankkia mukaan.

Lapissa voi kesälläkin olla yöt kylmiä!

Erätoveri on loistava majoite jos tekee reissun puurajan alapuolella. Siitä saa tehtyä "umpinaisen" ötököitä vastaa tai vaikka sadesuojan ruuanlaittoon.

Ketjusaha ja kirves (tai sen korvike) kannattaa olla matkassa.

Samoin metallinen kukkalapio.

Hankkikaa kunnon pillit itsellenne. Todella käteviä, jos vaikka kävelette toisistanne harhaan.

Kannattaa ehdottomasti panostaa ruokaan. Ei ainesosien kuivaaminen ole salatiedettä! Esimerkiksi porkkana, sienet ja omena kuivaa ihan huoneenlämmössä.

Härkäpapu, soija yms. ovat "kuivia" ja sisältää paljon energiaa/proteinia. Jos lihan kuivaaminen ei kiinnosta.

Mättöä kannattaa varata paljon mukaan, kulutat sen kuitenkin!

1L Marinol/sinol pullon kanssa tekee yhden viikon vaellus tiukkaa. Joko otat lisää polttonestettä, tai yrität pärjätä risukeittimellä.

Hommatkaa GPS! Ilman sitä erämaavaellus voi koitua tiukassa tilanteessa "kohtalokkaaksi"

Vaikka litteät pakastepullot saattavat vuotaa, niin ne vie paljon vähemmän tilaa kuin "normaalit" vesipullot.

Jos lasket tavaroita käsistä/rinkasta/vyöltä, niin laita ne johonkin kiinni, muuten ne hukkuu!

Kaikki ylimääräiset esineet käsistä pois kun hakkaa kirveellä.

Muistakaa pitää hauskaa!!

(extra) OP(s) Päivä 7: Noitatunturin valloitus

Heti alkuun pahoittelut kuvien puuttumisesta. Kameroista akut olivat tyhjentyneet aikapäiviä sitten ja kännyköiden akkuja piti säästellä seuraavan aamun herätykseen. En viitsi ottaa googlesta kuvia, koska ne eivät ole omia. Yrittäkää käyttää mielikuvitustanne/googlea/käykää paikan päällä.

Herätystä emme tarvinneet. Auringon porotus hoiti sen kellon puolesta. Aamupalan jälkeen ajoimme läheiselle kahvilalle nauttimaan aamukahvit ja munkit. Suosittelen käymään Kuukkelin vieressä olevassa kahvilassa. Sieltä saa lakkajallupossumunkkeja, jotka ovat parhaita munkkeja ikinä. Ilmaisen santsikupin (JES!) jälkeen aloimme ajaa kohti Sallaa. Kakslauttasen jälkeen kävimme pyörähtämässä viellä työssäoppimispaikan parkkipaikalla, jossa samalla vähän verestin muistoja viime talvesta. Meinattiin käydä vielä Tankavaaran kultamuseossa, mutta päätimme jättää tällä kertaa välistä.

Sodankylässä kävimme syömässä paikallisessa Kebabppilassa. Sieltä hoksasimme Pyhä-Luoston kansallispuiston esitteen ja muistimme, että meidänhän piti siellä käydä katsomassa, minkälainen paikka on kyseessä. Nappasin kebabrullanpuolikkaan (parasta kebabrullaa ikinä, suosittelen!) matkaevääksi ja suuntasimme kohti Pyhä-Luostoa.

Mitä etelämmäksi ajoi, niin sitä enemmän alkoi harmittaa, kun reissu oli loppusuoralla. "Rakkaus Lappiin ei muutu milloinkaan, rintaan aina se jää", kuten Souvarit sen laulussaan ilmaisevat.

Paluumatkalla vasta huomasimme, että meihin oli tarttunut jokin sekasikiö lapin murre.... Hassua sinänsä, kun ei me kovin monen ihmisen kanssa sanaa vaihdettu koko reissun aikana. Tämä tapa kyllä katosi "etelään" päästyämme. Olikohan se sitäh Lapin taikaa?

Aloimme jo pelätä, että olisimme ajaneet paikalle vievän tienhaaran ohi, mutta lopulta se tuli vastaan. Sitä köröttelimme pienen ikuisuuden (no ei se ollut kuin 15 km, mutta kuumassa ja väsyneenä se tuntui huomattavsti pidemmältä) jälkeen vastaamme tuli järvi ja tuntureita. Parkkkeerasimme auton hotellin pihaan, josta nappasimme esitteet kartoiksi ja eikun matkaan. Helle se tuntui vain pahenevan. Polku Isokurun kodalle oli helppokulkuista, minkä jälkeen käveltiin portaat alas kurun pohjalle. Mietiskeltiin, että kumpaa kautta lähdettäisiin huiputtamaan Noitatunturia. Päätimme valita vasemmanpuoleisen reitin, koska se oli vähän lyhyempi. Vaikka matka Oravanlammen laavulle oli vain 1,9 km, niin se tuntui huomattavasti pidemmältä: Pitkospuita ei ollut kuin alle sata metriä. Loppumatkan jouduimme kulkemaan kamalaa kivikkoa. Hädintuskin kehtasi sitä poluksi kutsua. Päästyämme Oravanlammen laavulle aloitimme kiipeämisen. Tässä vaiheessa meitä vastaan käveli kolme alle kouluikäistä lasta ja kaksi aikuista rinkkoineen. Ei se Noitatunturille kiipeäminen sitten voi olla kovin hankalaa, eihän?

Eihän?

Polkua ei ollut kuin alle sata metriä, kun ikävä totuus paljastui meille: Polkua huipulle ei ole vaan värillä merkattuja tolppia on pultattu kivirakkaan huipulle asti! Ja äsken meitä vastaan oli perhe tullut alas!! Ihme Chuck Norriseja... Onneksi kivet eivät olleet liukkaita ja olivat sen verta isoja, että niitä pystyi huoletta kiipeämään. Lämpötilan huidellessa yli 25 asteen ja kirkas taivas+ nollatuuli ei ollut kiva lisä. 

Vähän väliä piti levähtää, koska oli niin tuskallisen kuuma. Asiaa ei helpottanut, että tunturi oli äärimmäisen jyrkkäprofiilinen; reippaasti jyrkempi kuin edelliset huiputukset. Pyrimme tekemään pysähdyksiä mustikanvarpujen luokse, niin saatin haukattua samalla jotakin: Hyvän kokoisia mustikoita; ensi kerralla marjasanko mukaan! 

Maisemaa hallitsivat laajat suot, joiden takana kaukana kohosi tuntureita. Oli hauskaa huomata miten nopeasti nousu tapahtui tuskaisuudesta huolimatta: Kurun toisella puolella kohosi toinen tunturi, jonka "ohi" nopeasti kiipesimme. 

"Virallista" huippua jouduimme hetken etsimään, mutta löydettyämme sen kiirehdimme sinne niin nopeasti, kuin kivirakassa suinkin voi kulkea. Voin kyllä sanoa, että ei enää ikinä Noitatunturin valloitusta hirveässä helteessä! Valloitus oli kyllä sen verta "eeppinen", että se olisi pitänyt saada taltioitua kopterikameralla ja goproilla!

Todiste, että kävimme huipulla!

Olihan ne maisemat kohdallan. Jyrkkä pudotus toisella puolella ja tunturi jatkui pitkänä kohoumana eteenpäin. Huipulla onneksi tuuli jonkun verran, niin ei tarvinnut kärvistellä. Toisella puolella "polku" olikin paljon helpompi, mutta se ei tarkoittanut huonoja maisemia: Heti oikealla oli lähes pystysuora pudotus pieneen lampeen. Kyllä sinne joku poluntapainen vei, mutta se vaikutti aika vaaralliselta. Sen jälkeen alkoi tasainen osuus, jota jatkui jonkin matkaa.

Hetken päästä oikealle ilmestyi näköalatasanne montun reunalla. Lähestyimme tasannetta, mutta montun pohjaa ei näkynyt. Vasta näköalatasanteen reunalta näimme soistuneen pohjan, joka oli syvällä pystysuorien kallioseinämien välissä. Montun syvyydestä kertoo jotain se, että heitetty kivi tippui sinne neljä sekuntia...

Matkamme jatkui vanhaa aidan viertä pitkin. Aloimme olla jo aika väsyneitä ja nälkäisiä rasituksesta, eikä asiaa helpottanut vesipulloista loppunut vesi.

Matka jatkui portaita pitkin entistä alemmaksi kurun pohjalle. Isokuru on Suomen suurin kuru ja olihan se mahtava näky. Kyseinen kuru näkyy jopa Sallatunturin huipulle asti. (Todistettu on!)

Kurun pohjalla oli onneksi kunnon lankkusilta, jota pitkin matkamme taittui joutuisasti. Matka jatkui ohi komean Pyhäkasteenputouksen ja yli kurun pohjalla olevien sortumien. Kurun pohjalta löytyi paljon hiekasta muodostunutta kiveä, joihin oli jäänyt miljoonien vuosien takaisten aaltojen jälkiä.

Päästyämme takaisin helpolle polulle olimme jo aivan "zombeja." Parkkipaikan näkyessä juoksin autolle ja kaivoin lämmenneen kebabinpuolikkaan folion kanssa asfaltille ja aloin syödä kyykyssä kuin klonkku konsanaan. Voitte kuvitella, että muut ihmiset vähän katsoivat... :D

Matka jatkui pikkuhiljaa Sallaan, jossa parkkeerasimme auton ja lähdimme Sallatunturin juurella olevalle kodalle nukkumaan. Sitä ennen kuitenkin kahvittelimme ja paistoimme lettuja reissun päätöksen kunniaksi!

Mennessäni hakemaan autosta unohtuneita tavaroita paikalle oli tullut kolmen miehen ryhmä, jotka olivat jo aikaisemmin illalla huudelleet Sallatunturin rinteeltä. He kertoivat olleensa Inarin lähellä kalassa, mutta homma oli mennyt pajukossa rymyämiseen ja tunarointiin. Lopulta he olivat kyllästyneet ja jääneet Sallaan ryyppäämään. He olivat tälläkin hetkellä hieman alkoholin vaikutuksen alaisina, mutta ei se muuten näkynyt, kuin asioiden jatkuvana toisteluna.

Siinä sitten vaihdettiin omia retkeilykokemuksia suuntaan ja toiseen. Kaikkein parasta kyllä oli, kun he eivät olleet lannistuneet totaalisesti epäonnistumisista, vaan ajattelivat tehdä vielä hyvin suunnitellun ja onnistuneen reissun. Siinä on asennetta! Kovasti kiittelivät meiltä saatuja vinkkejä. Lopulta jorinat kestivät aamukolmeen asti, jonka jälkeen painuimme pehkuihin. 

Voitte kuvitella, että seuraavan päivän ajomatka oli yhtä tuskaa.

OP päivä 6: Viimeinen ponnistus! Perillä! Sauna!

Edellisenä iltana varmistimme akun riittävyyden aikaista herätystä varten. Päivän tavoitteena oli huiputtaa Tervaspää ja keretä Saariselällä erään baarin kyljessä sijaitsevaan saunaan. Sauna menee kiinni seitsemältä ja ajamiseen kuluu aikaa ainakin pari tuntia. Asiaa ei helpottanut se, että edessä oli tulossa pari tiukkaa nousua. Tiukille menee!!

Aloimme painaa saunan kiilto silmissä mahdollisimman kovaa vauhtia eteenpäin. Vauhti toisaalta stoppasi alkuunsa, kun edessä aukeavalta suolta löytyi paljon lakkoja. Niitä poimien ja hitaasti edeten pääsimme suon yli, minkä jälkeen taas aloimmme kulkea rivakammin. Auringon porottaessa alkoi nousu kivikkoista mäen rinnettä ylöspäin. 

 

 Vähä kiveä vähä!

Wilfred huomautti, että taidamme kulkea juuri siitä jyrkimmästä kohdasta, joka meidän piti kiertää. Vastasin sanomalla, että parempi kulkea täysin suoraan, vaikka siitä vähän ylimäräistä nousua tulisikin. Mäen huipulle päästyämme totesimme, ettei nopeus loppujen lopuksi kovin paljon ollut hidastunut. Toisaalta keventyneet rinkat varmasti edesauttoivat meidän vauhtiamme. Huipulle kiipeäminen kannatti, koska sieltä löytyi jyrkkä paljas kallionnyppylä, mistä avautuivat hienot maisemat itään.

 

  Kyllä kannatti kiivetä jyrkimmästä kohdasta!

 

Tästä ei ollut enää kuin pieni pyrähdys Tervaspään juurelle, missä pidettiin viimeinen juomatauko ennen huipulle nousua. Samalla kaiverrettiin nimikirjaimet ja vuosiluku keloon merkiksi.

 

 Siellä se Tervaspää näkyy!

 

"Karsikkopuu"

 

Viimeinen juomatauko

Tervaspää on profiililtaan paljon jyrkempi kuin Hammastunturi, joten nousimme nopeasti sen huipulle kapustarintojen pitäessä meille seuraa. Hetken maisemanihailun (ja pakollisten kuvien) jälkeen teimme mahdollisimman nopeasti ruuan, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa. Tällä kertaa Wilfred unohti kompassinsa, mutta onneksi se löytyi todella nopeasti. 

 Puusto vaihtuu pikkuhiljaa..

 

On ne näkymät komeat!

  Wanha kolmiomittauspiste

 Success!

 Alas tultiin ripeästi. Pian sen jälkeen olimme jo "ulkona" suunnistuskartalta. Viimeiset 2,5 km taivallettiin huonon tulosteen ja GPS:n kanssa pikavauhtia. Hetken aikaa suolla seikkailtuamme päädyimme jo tutulle alueelle ja sieltä nopeasti kääntöpaikalle. Tauko pidettiin vasta autolla, missä heitettiin ylävitoset vaelluksen onnistuneelle lopetukselle.

Pienen tauon jälkeen ladoimme tavarat autoon ja lähdimme "nopeasti" liikenteeseen. Tulomatkalla kivinen tieosuus oli tuntunut pieneltä ikuisuudelta, mutta nyt se tuntui hetkessä menevän ohi. Kellon viisarit liikkuivat uhkaavasti eteenpäin, joten emme pitäneet taukoa ennen Saariselkää. Noin klo 18:00 saavuimme perille ja ehdimme saunaan!!! Kaikki, jotka vaeltavat, tietävät sen fiiliksen, kun pitkältä reissulta pääsee ensimmäistä kertaa saunaan. Sitä ei voi sanoin kuvailla!

Saunasta tultuamme päätimme jäädä baariin hetkeksi keskustelemaan reissusta, reissun kopeista/flopeista ja huomisen suunnitelmista. Tässä vaiheessa alkoi jo laiskuus iskeä, joten päätimme mennä tukemaan paikallista grillinpitäjää. Kyllä grillisapuskakin on paljon laadukkampaa pohjoisessa kuin etelässä.

Syötyämme pakkasimme reppuun kaiken tarpeellisen yöpymistä ja aamupalaa varten ja suuntasimme UKK- puistoon yöpymään. Täällä hyttysiä oli enemmän, mutta kyllä se uni silti nopeasti tuli.

Vaikka vaellus oli ohi, niin emme tienneet, että raskain fyysinen ponnistelu oli vasta edessäpäin...

Continued on final chapter!

OP päivä 5: R.I.P Puukot ja aurinkolasit.

 

Ei pöllömpi näkymä herätessä!

Päätimme edellisenä iltana lähteä liikenteeseen hyvissä ajoin, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle/ olemaan mahdollisimman pitkään seuraavalla leiripaikalla. Noh, ensimmäiseksi kännykän akku oli kesken yön loppunut, joten heräsimme useita tunteja tarkoitettua myöhemmin. Seuraavaksi tarpeiden tekemisessä venähti ainakin tunti (ei voi mitään!). 

 Emme olleet ehtineet kulkea kuin parisataa metriä, kun huomasin kompassin jääneen leiripaikalle, joten kaikki ylimääräinen tavara pois ja juoksujalkaa takaisin. Onneksi kompassi löytyi, niin pääsimme jatkamaan matkaa.

Tässä vaiheessa matkaa törmäsimme peräti toiseen ihmiseen (!) reissun aikana. Oli kuitenkin sen verta kaukana, että heilautettiin vain kättä tervehdykseksi.

Noin puolentoista kilometrin jälkeen huomasin, että puukko ja fileointiveitsi, jotka olin ottanut pois housuista roikkumasta siksi aikaa, kun kävin hakemassa kompassia, eivät enää roikkunetkaan paikallaan. Minä tyhmä en ollut laittanut niitä rinkkaan kiinni kompassinhakureissun ajaksi! Ja juoksujalkaa takaisin! Tällä kertaa tavaroita ei enää löytynyt. Ehkä eniten ärsytti se, että kyseistä puukkoa ei enää valmisteta. Muuten se kirpaisi yllättävän vähän.

Ruokatauko päästin nauttimaan täysin tyynessä (ja kuumassa) säässä Hammasjärven rannalla. Harmi vain, että meidän piti kiiruhtaa eteenpäin. Kaloja nimittäin pomppi aivan rannan tuntumassa. Tästä eteenpäin meidän piti mennä kompassisuunnassa Karppiskantamajärville saakka. Suunnanotto ja eikun menoksi!

Oli siellä muuallakin hiekkarantaa, mutta ei yhtä hienoa kuin sokerilahdella.

 

Vielä näkyy hammastunturi!

  Suunnan ottamista

Ei varmaan tarvinnut kulkea kuin sata metriä mäen rinnettä ylös niin törmäsimme alueeseen, jossa kasvoi haapoja. Mkäköhän luonnonoikku lienee ollut kyseessä, kun koko reissun aikana oli näkynyt vain mäntyjä ja koivuja?

Jos mahdollista niin metsä muuttui entistäkin vanhemmaksi. Paikoitellen männyt olivat niin paksuja, että emme olisi saaneet kahdestaan käsiä puiden ympärille. Maisemiakin näkyi mäen huipulta. Hienot olivat näkymät Karppiskantamille.

 Tällä kertaa saimme iloita, kun suunnistus osui täysin nappiin. Leiripaikalla oli tulipesä. Joku oli jopa pystyttänyt "saunan" tukirakenteet kiukaineen. Hetkisen päästä alkoi sataa, joten kiirehdimme majoitteiden pystyttämistä. Kiire oli kuitenkin turhaa, koska kyse oli onneksi vain yhdestä kuurosta. 

 

Savuttelua

Mitä myöhemmäksi ilta muuttui, sitä tyynemmäksi sää kävi ja kalat alkoivat entitå enemmän hyppiä. Päätinkin kokeilla kalaonneani eräältä kiveltä. Sidoin perukkeen päähän kultaisen supertinselin ja kiskaisin sen jorpakkoon. Heitto jäi mielestäni turhan lyhyeksi, joten aloin tehdä uutta rullausheittoa. Vavan ollessa taka-asennossa kala pyörähti perhon kimppuun. Vastaiskua en saanut tehtyä kyseisestä asennosta, joten kala jäi jorpakkoon. Kyllähän se vähän ketutti.

Loppuajan kalastuksesta päätin hoitaa ihan kahlaamalla. Vesi oli sen verran lämmintä. Teki mieli jopa uimaan, mutta seuraavan päivän mahdollinen sauna ei olisi ollut yhtä hienoa, joten päätin jättää sen tekemättä. Kyllä sieltä muutama ahventirri tuli, ettei ihan munat pataan mennyt.

 

 Illan edetessä Wilfred huomasi hukanneensa jonnekin aurinkolasinsa. Ja sinnehän ne sitten jäivätkin. Ei se päivä ihan putkeen mennyt aikataulujen ja tavaroiden osalta!

 

Tuo oikealla oleva ei ole romahtanut teltta, vaan "umpinaisesti" pystytetty erätoveri.

 

OP päivä 4: Sokerilahden hiekat sua vain odottaa.

Eräs reissun tavoitteista oli huiputtaa erämaan nimikkotunturi eli Hammastunturi. Herättyämme ja aamupalan syötyämme jätimme ylimääräiset tavarat erätoverin alle ja toivottelimme hyvät jatkot "Ristolle", koska hän omien sanojensa mukaan saattoi lähteä jatkamaan matkaa jo ennen meidän takaisintuloamme. Pakkasimme mukaan kamerat, kiikarit ja kahvintekovälineet, ja sitten kiipeämään.

Hitaasti, mutta varmasti kohosimme tunturin rinnettä ylöspäin samalla, kun männyt vaihtuivat vaivaiskoivuiksi ja koivut varvuiksi. Emme olleet varmaan edes puolessa välissä rinnettä, kun avautui jo hienot maisemat Hammasjärvelle päin. Oli ihan LOTR fiilikset. 

Tuolta punaisen pisteen takaa me tultiin!

Paikalta näkyi myös meidän ensimmäinen huiputuksemme, Kivipää. Veden ottaminen mukaan oli toisaalta "turhaa", koska tunturin rinnettä pitkin solisi useampikin puro, joista sai hyvänmakuista vettä. Olipa siellä yhdessä purossa jopa pieni vesiputous ja sen alla suvanto, jossa olisi voinut vaikka uida. 

  

 

 

 Kivasti virtaa purot

 Huippu ei ollut kuin sadan metrin päässä, kun alkoi ripsiä vettä. Vesisade muuttui koko ajan kovemmaksi, joten otimme loppuspurtin huipun luonna olevalle kalliolipalle. Päätin käydä katsomassa saderintamaa huipulta. Sade piiskasi kasvojani, kun kiipesin kivilouhikkoa ylöspäín joku riekonkaltainen lintu seuranani. Päästyäni huipulle näin saderintaman laajuuden: Koko vastakkainen taivaanranta oli harmaata täynnä ja ukkonenkin jyrisi.Vielä enenemmän harmitti se, että olimme huiputtaneet ns. "valehuipun". Tunturin laella oli kolme huippua ja korkein huippu oli vasta 650 metrin päässä eli olimme tulleet vasta periaattessa puoleenväliin!

Menin kertomaan tilanteesta Wilfredille, joka ei ollut kovin mielissään ideasta palata takaisin, kun olimme jo näin lähellä. Hän lähti itse seuraamaan tilannetta ja minä jäin pitämään sadetta. Hänen tultuaan takaisin pidimme pikapalaverin ja päätimme kuitenkin lähteä takaisin alas, kun sadekin lakkasi hetkellisesti. Alaspäin mentiinkin sitten jo vähän rivakampaa tahtia ukkosen jyrinän koko ajan lähestyessä. Piekana tuli vastaan ja alkoi huudella: Varmaan varoitteli meitä tulevasta kurjasta ilmasta.

Emmehän me tuvalle ajoissa ehtineet, vaan kastuimme aika perusteellisesti. Risto ei ollut vielä lähtenyt liikenteeseen kurjan sään iskettyä, joten söimme ruokaa ja kahvittelimme hänen seuranaan.

Loppujen lopuksi pahin sade pyyhkäisi kauempaa, joten sateen loputtua lähdimme tallustamaan kohti Sokerilahtea.

Jos olette huiputtamassa Hammastunturia, niin huiputtakaa se kaakkoiskulmasta. Silloin nousu on kaikkein nopein!

Harmi vain, että sateen takia meni myös mahdollisuus kuvata oma versio
Taking the hobbits to isengard"" meemivideosta. No, ehkä ensi kerralla!

Suunnistusosuus Sokerilahdelle oli aivan lastenleikkiä, kun ei tarvinnut tehdä muuta, kuin seurata järvenrantaa pitkin eteenpäin. Eräällä epävirallisella tulipaikalla törmäsimme telttaan, joka oli jätetty penkin alle. Tarkoituksellako?

Hauskasti joku sarven ripustanut oksanhaaran

Vaikka suunnistusosio olikin helppo, niin ei se huonoja maisemia tarkoittanut: Pääsimme ihailemaan Hammastunturia eri perspektiivistä, ja vastarantaa kiikaroimme nähdessämme jotakin mahdollisesti mielenkiintoista. 

Hammastunturi Aittajärven rannalta nähtynä 

 

Viljaniemen kiikarointia

Tätä puolta Hammasjärveä ilmeisesti on kuljettu vähän normaalia enemmän, kun pääsimme kulkemaan jotain poluntapaista pitkin käytännössä tämän päivän maaliin asti.

Vastaan tuli Kirakkajoki, jonka onneksi pääsi ylittämään tukevaa betonisiltaa pitkin. Vastarannalla kohosi rakennuksia. Ainakin yksi niistä oli ollut aikaisemmin jonkinsortin autio/vuokratupa, mutta myyty myöhemmin yksityiseen omistukseen. 

 

Onneksi joen suulta löytyy silta.

Tästä ei ollut enää kuin alle kahden kilometrin pyrähdys leiripaikkaamme. Ehdimme jo manata Sokerilahden pelkäksi huijaukseksi tovin kivikossa käveltyämme, mutta lopulta pääsimme perille. Eteemme avautui 50m:n levyinen hiekkaranta tulipaikkoineen (mukana tuulensuoja) ja vaattenkuivatusnaruineen. Oli kyllä luksusta! Hiekassa oli punaisia raitoja. Olisikohan ollut esimerkiksi graniitista? Vesi kyllä oli sen verta kylmää, ettei uimaan vitsinyt mennä.

Tulipaikka oli kyhätty rannoilta lyödetyistä kantikkaista kivistä, ja hetken ähellettyäni se oli entistä parempi. 

 

Ruuat kohdillaan: Makaronilinssimössöä porkkanaraasteen ja sienikastikkeen kanssa.

Päätimme kokata nuotiolla, mutta sitä ennen piti käydä hakemassa puita. Emme tyytyneet pelkkiin risuihin, joten sahailimme ja hakkailimme paksumpia puita pienemmiksi. Tässä machete ja Savottan ketjusaha osoittautuivat hyviksi. Aluksi olin naureskellut kaverin 
machetelle, joka toimi kirveenkorvikkeena, mutta se osoittautuikin yllättävän hyväksi! Hanskat olivat kyllä tarpeen klapeja tehdessä kahvan kulmikkuuden takia. Myös mukaan otettu Savotta-Ketjusaha osoittautui hyödylliseksi kapistukseksi.

Ruuan jälkeen paistelimme lettuja "puolenvälin" saavuttamisen kunniaksi.

Illalla koetin vielä heittelemällä saada kalaa. Tuuli vähän hankaloitti perholla kalastusta, mutta kyllä sieltä muutama tärppi tuli.

OP: Päivä 3: Risto Salmi remonttireiskana?

Seuraavana päivänä heräsimme mukavaan auringonpaisteeseen. Vaikka onkin kesä, niin silti yöt voivat olla Lapissa vielä kylmiä. Itselläni oli kohtalaisen vilakka olo kesämakuupussissa jopa pitkien alusvaatteiden kanssa. Olinkin kääriytynyt kokonaan makuupussin sisään. Siitä pitäisi kyllä saada video, kun pelkkä käsi luikertelee makuupussista etsimään vaatteita ja tavaroita :D.

Vaelluksen ongelmaksi tuli se, että vaelsimme myöhään ja heräsimme myöhään. Emme viitsineet alkaa korjata sitä, mutta kyllä siitä matkanteko vähän kärsi. No, ainakin saatiin nauttia yöttömästä yöstä!

Aamupalat nautittuamme jatkoimme suunnistusta tarkoituksena saavuttaa Hammastunturin "autiotupa". Suunnistaminen sujui kuin luonnostaan, vaikka aikaisemmin olimme kulkenut pelkkiä merkattuja polkuja pitkin. Ja tarkkuus kompassin kanssa oli noin 90 prosentin luokkaa. Ei se mitään salatiedettä ole!!!

 

Suunnan ottamista

 Aurinkokin lämmitti sen verran, että vaatteet kuivuivat nopeasti, kengätkin! Meinasin kirota lankin toimimattomuudesta edellisenä päivänä, mutta kyllä se loppureissun piti hyvin vedet poissa. Eikä edes ollut hirveän hiostavaa, vaikka jotkut niin väittävät.

Pakko vielä sanoa, että maasto oli todella helppokulkuista: Kuivaa metsänpohjaa, jossa kasvoi todella matalia varpuja, paljon komeita keloja ja valtavia mäntyjä. Täällä ei varmaan ole hakattu metsää ainakaan sataan vuoteen, jos koskaan. Tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa! Eläimistäkin löytyi paljon havaintoja: Joko maassa lojui paskaa papanoita tai sitten maasta pyrähteli lentoon metsäkanalintuja. Ei niihin tuolla etelässä ole kovin usein törmännyt.

Saa nähdä miten pitkään tällaisesta luonnosta saa nauttia jos ilmasto tästä vielä paljonkin lämpenee...

Ennen lounaspaikalle pääsemistä tein kelosta "karsikkopuun" kaivertamalla siihen omat nimikirjaimet ja vuosiluvun. Saa lähettää kuvan jos joku löytää! Harmi vain, kun en laittanut kordinaatteja GPS:ään talteen...

Lounastimme pienen kirkasvetisen lammen rannassa, Tapion omassa valtakunnassa. 
Vettä pystyi käyttämään suoraan lammesta kuten koko erämaassa. MIETTIKÄÄ: EI TARVITSE KEITTÄÄ VETTÄ!!!!

 

Ruokatauolla

Pakollinen ryhmäkuva

Päätimme suunnata suoraan Hammastunturin tuvalle joen ja Vuorhavaaran ylitse. Painotan sanaa suoraan. Ylitimme nimittäin saman puron kolmesti. Matkakumppani ei oikein tykännyt ideasta ja jopa valitti, että ylitys oli kamalampi kuin Harrijoen, vaikka puro oli yli puolet pienempi. Onneksi seuraavat kaksi ylitystä olivat huomattavasti helpompia.

Vaaraa kiivetessämme huomasimme, että kenttää alkaa löytyä, joten päätimme raportoida olemassaolostamme, ettei meitä luultaisi kuolleiksi. Se toisaalta kostautui, koska huono kenttä kuluttaa akkua todella nopeasti. Omasta kapulastani loppui akku jo muutamasa päivässä, vaikka se normaaliolosuhteissa kestää kaksi viikkoa. Tältä (ja monelta muultakin) mäeltä löytyi paljon isompia ja pienempiä lampia/soita rinteen tasaisissa kohdissa. Paikallinen erikoisuus vai ihan normaalia Lapissa? Huipulle nousu oli yllättävän tuskallinen ja hidas, koska nousu oli tavattoman loiva, mutta pidimme ylhäällä kunnon tauon ja taas jaksoimme painaa eteenpäin.

 

Suolampi Risupään rinteellä

Kuivakkojoelle päästyämme päätin vähän suoristaa perhosiimaa kalojen toivossa, ja tulihan sieltä nopeaan kolme pientä tammukkaa. Kalastus tosin jäi reissulla aika vähiin, koska suunnitelmat menivät uusiksi. 

 Pahoittelen kuvien laatua, asetukset oli vähän mitä sattui... :-/

 

Tässä muutama vaaratilanne: Ensimmäinen tuli, kun kävelin päin kovaa ja kelottunutta oksantynkää. Komean naarmun se teki, mutta jos olisin suoraan sääreni siihen tökännyt, niin siitä olisi leikki ollut kaukana. Toinen "läheltä piti"-tilanne syntyi, kun kiskaisin rinkkani kapean uoman yli (onnistui), mutta tasapainon menettäneenä meinasin itse lentää jorpakkoon. Onneksi kerkesin ponnistaa vaastarannale. Ei kai siitä isoa vahinkoa olisi tullut, kun vettä ei ollut kuin alle puoli metriä ja olematon virtaus, mutta silti. Ylityksen jälkeen löysimme suon, jonka takaa näkyi Hammastunturi koko komeudessaan. Kyseinen näky antoi kummasti vauhtia loppumatkalle.

 Ei enään ikinä?

Joelta ei ollut enää pitkä matka tuvalle, joka löytyikin hetken harhailun jälkeen. Olisimme löytäneet sen nopeammin vain seuraamalla jokea. Oltiin taas vähän tyhmiä :) ). Ihmettelin ääneen, että "näyttääpä tuvan seinustalla olevat tikkaat tuoreilta" ja syykin selvisi: Tupaan oli majoittunut vanhahko eräjorma Helsingistä ( nimeä en muista). Hätkähdyttäväksi tapauksen teki se, että kyseinen henkilö näytti ihan näyttelijä Risto Salmelta (ilman viiksiä). Kyseinen näyttelijä oli siirtynyt manan majoille noin kuukausi sitten. What is this sorcery??

 Vaikka erämaahan tullaankin hakemaan rauhaa muista ihmisistä, niin ei se haittaa, jos muihin ihmisiin törmää. Kyseisellä henkilöllä riitti kyllä juttua: Hän oli armeijatavara/varustelekamiehiä (hassu yhteensattuma, koska niin olemme myös me). :D). Omien sanojensa mukaan hän oli kahden viikon vaelluksella ja päättänyt pysähtyä Hammastunturin tuvalle vähän pidemmäksi aikaa, koska tupa oli niin huonossa kunnossa. Hän oli ryhtynyt korjaamaan sitä. Toinen syy oli, että hän halusi kuvata yöttömän yön auringon kajoa.

Koska kyseessä ei ole virallinen tupa vaan vanha poromiesten kämppä, niin sen hoito on jäänyt vähän toissijaiseksi: Katto, joka on tehty pressusta ja laudoista vuotaa ja seinähirret olivat paikoitellen niin lahot, että puukko upposi niihin voimaa käyttämättä. Luonnollisesti homeen haju kuului asiaan. Muuten tupa oli oikein mukava ja kyllä siellä paremman puutteessa yöpyi. Itse yövyimme kuitenkin omissa majoitteissa, koska emme tahtoneet häiritä "Ristoa".

Kämppä sisältä ja ulkoa.

Mutta sitä ennen meidän piti syödä päivällistä. Siis yöllistä. Yötöntä yöllistä Ba dum tss.
 Kello oli yli puolenyön, kun aloimme vääntää ruokaa, mutta siitä voidaan syyttää venyneitä aikatauluja. Tällä reissulla päätin panostaa ruokaan. Ateriana oli härkäpapuperunamuusisipulipihvejä voissa pannulla ja jälkiruuaksi omenakiisseliä kuivatuista omenan paloista. Ja oli muuten aivan loistavaa. Toisaalta ei ihmekään, koska kyseessä on etevä eräkokki :). Fyysisen ponnistelun ja tukevan aterian jälkeen ei unta tarvinnut paljoa odotella.

OP: Päivä 2: Piekanoja ja 950 metriä ikuisuutta

Aamulla herätys tapahtui myöhään johtuen edellisten yöunien lyhyydestä. Keiteltyämme kahvit ja puurot aloimme miettiä päivän etappia. Sovimme, että Harrijoelle asti ainakin kävellään, jonka jälkeen katsottaisiin, onko vielä halua kulkea pidemmälle. Wilfred varoittteli, etä sääennuste oli luvannut koko päiväksi sadetta ja kello viidestä eteenpäin runsasta sadetta. Itse en moista viitsinyt uskoa, kun ei ne sääennusteet aikaisemminkaan kesällä paikkaansa olleet pitäneet.

Aivan ensimmäiseksi oli tarkoitus mennä Kivipään laelle, jonka huipulta voisimme ihailla maisemia ja ottaa kiintopisteitä seuraavaan kohteeseen. Kuoppäjärvi näyttäytyi hienosti Kivipään rinteeltä käsin, mutta harmiksi sankka sumu pilasi loput maiseman ihailuyritykset. 

Maisemaa kivipäältä

Hauskan mallisia kiviä tunturin huipulla.


Luita. Jos mielikuvitusta löytyy niin siinä on myös jalat, häntä ja kaula/pää :)

Huipulle päästyämme toisella puolella sumun seasta pilkisti Hammasjärvi ja muita pienempiä lampia, joiden avulla suuntasimme kulun ensimmäistä ruokapaikkaa eli nimetöntä pikkulampea kohti.

Hetki ennen perille pääsyä alkoi heikosti sataa. Perille päästyämme satoi jo kohtalaisesti. Etsimme mahdollisimman tuuhean männyn, jonka alle parkkeerasimme ja aloimme tehdä ruokaa. Hetken päästä matka taas jatkui.

Sade jatkui ja jatkui, välillä hiljentyen, jotta voisi taas muuttua hetken päästä rankemmaksi. V-käyrä nousi tasaista tahtia.

Ojan viertä kuljettuamme tovin kuulimme lintujen kiljuntaa. Aluksi emme nähneet lintuja puiden ja sateen takia, mutta kohta kaksi isoa petolintua näkyi kaartelevan yllämme. Kiertelivät sen verta lähellä,että olisikohan niillä ollut pesä lähettyvillä? Myöhempi lajintuntemus osoitti niiden olevan piekanoja, jotka eivät ole kovin yleisiä. Edelllinen kesä ei ollut suotuisa linnuille, joten oli onnenpotku nähdä niitä!

Ensimmäisen kilometrin jälkeen vaatteet olivat täysin märät. Seuraava kilometri niin kengätkin olivat täysin märät. Tämän jälkeen V-käyrä tasaantui, koska olimme jo kauttaaltaan täysin märkiä. Ei tarvinnut kiertää märkiä esteitä tai lammikoita.

Kohta kartassa näkynyt polku löytyi (ihmisten ja/tai eläinten tekemä, kuka tietää?). Sitä pitkin matkanteko sateessa ei ollut enää ylitsevuotavan tuskallista. Polku olisi vienyt Viljaniemeen joka vaikutti mielenkiintoiselta paikalta. Sateen vuoksi kuitenkin jätimme siellä käynnin toiseen kertaan.

Viimeiset kilometrit jouduttiin kulkemaan metsässä, mutta helppokulkuisena se ei hirveästi haitannut.

Viimeisellä tauolla tarkistettiin suunta ja matka GPS:stä (suunnassa pysyttiin, jes!).

Reissukaverin v-käyrä oli jo aivan tapissa, joten lohduttelin sanomalla: "koeta kestää, enää 950 metriä ikuisuutta jäljellä."

Ja viimein oltiin Harrijoella!

Etsittyämme ylityspaikan pidimme pienen kenkienriisumistauon ja samalla tein itselleni kahluusauvan.

Tuli huomattua, että kaikki ylimääräinen kannattaa ottaa pois käsistä, kun heiluu teräaseen kanssa: Kirveenkorvike osui ranteessa heiluvaan kompassiin, josta lohkesi pala pois! Itse kompassi säilyi ehjänä, joten säikähdyksellä selvittiin. Nyt se sentään on persoonallinen :D!

Joki ei ollut leveydeltään kuin 5m, mutta oli se ihan tarpeeksi meille märille ja väsyneille vaeltajille.

Ylitettyämme joen meitä ei hirveästi olisi huvittanut sateessa alkaa laittaa ruokaa, mutta onneksi minulla oli matkassa erätoveri, josta saatin loistava keittokatos aikaiseksi. Tämän jälkeen nopeasti vain unta kaaliin ja seuraavaa päivää kohti!

Kyllä nyt ruoka maistuu!