SSRK osa 5

Osa 5: Maisemia, isoja kaloja ja niiden karkuutuksia

Lähdimme aamulla sinne mistä minulla on vanhimmat muistot lapin kalareissuista eli Naruskalle, Suomen kylmimpään paikkaan.

Toiseksi kovin, entinen pakkasennätys mitattiin Naruskalla 1985, -50,4 astetta. Mutta vuonna 1999 kun Pokassa mitattiin -51,1 astetta niin Naruskalla oli hurjat -54,3 astetta. Ennätystä ei tosin hyväksytty koska ”Naruskan asteet mitattiin Oulun yliopiston automaattisella sähköanturilla, kun taas Pokan lukemat Ilmatieteen laitoksen perinteisellä tallium-elohopeamittarilla”.

Takaisin kalastukseen.

Aina nuorenpana muistin, että Naruskalle ajoi kauan, melkein kyllästymiseen asti. Mutta nyt kun tiesi välimatkat niin ei se enään niin kauhealta tuntunut. Mukava oli nähdä tutut kosket ja maamerkit taas vuoden tauon jälkeen. Täältä ovat ensimmäiset harjus ja taimenmuistot kotoisin. Olenpa nähnyt täällä useapikiloisen taimenenkin pomppivan ylävirtaan ihan parkkipaikan vieressä. Nyt kuitenkin päätettiin vaihtelun vuoksi käväistä toisella koskella jossa oltiin käyty vaan kerran aimmein (ja siitäkin kerrasta oli ainakin seitsemän vuotta.)

Kala pintoi mukavasti keskellä koskea joten päätin samantien kahlata sielä nököttävälle kivelle kaverin varoitellessa. Kivelle päästiin turvallisesti samalla kuunnellen kun kaverin pikkusisko nuorena ja hyttysiin tottumattomana valitteli hyttyspaljoudesta. Ei niitä kyllä paljoa edes ollut, pärjäsi ilman hattuakin.

Kalat olivat kumman ottihaluttomia vaikka kokeili ties mitä pinta-ja uppoperhoa. Lopulta tunnustin häviöni ja aloin poukkoilemaan alavirtaan päin (en siis koskessa vaan rantakiviä pitkin). Kaveri seuraili samaa tahtia. Lopulta päästiin kosken loppuliulle. Kaverini ei jaksanaut pitkään joten lähti takaisin autolle. Itse itsepintaisesti heittelin kiveltä toivoen parasta. 

 

Isot perhot eivät kelvanneet joten vaihdoin pienimpään kuulapäälarvaan mitä löytyi. Muutama heitto ja vapa taipui melkein kaksin kerroin. Ei tämä voi olla kala ajattelin ilon/kauhunsekaisin tuntein. Kyllä se oli, ja iso. Kelasin tyhjät siimat äkkiä kelalle ja aloin kiskomaan kalaa.Vapaa ei voniut liikuttaa kuin etanavauhtia samalla kun yritti saada siimaa sisälle. Tuntui vain laiskoja isoja potkuja samalla kun kala ajautui keskemmälle jokea. Pikkuhiljaa se läheni ja ilo sen kun kasvoi. Mutta sitten se loppui kuin seinään. Siima löystyi. Siinä tuli kyllä huudettua Perkelettä niin kovaa kun kurkusta lähti. Vastarannan ihmiset kuulivat sen. Loppu porukasta kuulivat sen. Isä myös kuuli sen parin kosken päähän.

Kelasin siiman apeana sisälle ja aloin tutkimaan peruketta, Peruke oli karhentunut useasta kohtaa päästä. Tiesin kyllä, että Naruskan pohja on päällystetty paikkapaikoin todella teräväreunaisilla lohkareilla. Nyt ne koitui kohtaloksi. Jälkiviisaana olisi pitännyt mennä rantaan ja vetää kalaa alavirtaan suvannolla. Ehkä sitten ensi kerralla!

 

Kohti Karhutunturin huippua!

Koska kalaa ei tullut ylös asti tällä kertaa niin päätimme käydä Karhutunturin huipulla. Ajelimme auton lähelle ja jatkoimme kävellen matkaa tihkusateen saattelemana. Hassua, että Sallassa ja Naruskallakin ollaan käyty ties kuinka monta kertaa, mutta ei kertaakaan olla käyty porukalla Karhutunturin huipulla. Pysähdyimme Kodalle tekemään ruokaa ennen ylös kävelemistä. Viime vuodesta jäi muistona mieleen, kun huippu oli sumun peittämä. Nytkin vaikutti pahasti siltä, että ilman maisemia jäätäisiin taas. Huipulla ollessaan pohjoista maisemaa ei näkynyt yhtään. Taaskaan. Katsoin vastakkaiseen suuntaan jossa maisema alkoi kirkastumaan. Käännyin taas pohjoiseen joka oli kokonaan hävinnyt sumun peitosta. Ja olihan ne maisemat komeat. Vaarojen, tuntureiden ja soiden mosaikkia. Tähän oli hyvä päättää tämän päivän retkeilyt.

Komiat on maisemat!

Isä välttämättä halusi käydä kokeilemassa paikkaa missä hän oli karkuuttanut jättikoon harjuksen oulangalla. Bongalin kartasta mielenkiintoisen näköisen sivu-uoman jota ajattelimme käydä kokeilemassa myös. Paikka ei ollut kaukana Sallasta joten miksikäs ei. Olisi mukavaa taas käydä sielläkin pitkästä aikaa. Kohta oltiinkin jo perillä, ränsistyneen sillan luona. Silta oli sen verta haperossa kunnossa ettei autolla olisi mitään asiaa sinne, mutta kävellenhän tuosta pääsi vaivatta. Matkassa oli saha ja vesuri koska päästäkseen kalastamaan piti mennä tiukan pajukon toiselle puolelle. Vesi oli sen verta matalalla. Että alkumatka taittui rantaa pitkin kuivin jaloin. Sitten alkoikinn vesuri ja saha laulamaan. Ja tovin siinä saatiin huhkia ennenkuin päästiin perille. Kaloja pintoi tasaisesti isän ottipaikalla ja tasaiseen tahtiin niitä napsi perhoonkiin. Pieniä harjuksen sinttejä, muttei muuta. Korkeammalla vedellä täältä voisi tullakkin jotain isompaa.

Aikamme pikkuharreja kiusatessamme lähdimme tälle sivu-uomalle MoTo-uraa pitkin näin ensi alkuun. Katselin rauhassa joen suuntaan kun takaa suon puolelta lähti hirveällä ryminällä iso ukkometso parin metrin päästä lentoon. Siinä säikähti kyllä pahanpäiväisesti. Uran päässä löytyi hirvenraato ja kasa luita mikä oli mukava bonus. Suo-ojan ylitys ja pieni kävelymatka vielä ja päästiin perille.

Ilmeisesti paikalla on kalastajia käynyt ennenkin erillaisista nuotionpohjista ja puuhäkkyröistä päätellen. Alkuosa jokea oli aivan onnettoman matalaa, mutta se parani ylöspäin mentäessä. Ja siellä niitä kalojakin varmasti olisi.

Ei aikaakaan kun isällä kävi lottolipassa tärppi. Näin saman kalan hypähtävänkin keskellä virtaa, mutta ei se napannut millään. Isä lähti vähän ylemmäksi kalastelemaan ja kohta kuuluikin, että tärppi taas. Eikä aikaakaan, kun kailotti tarvitsevansa pihtejä kalan irrottamiseen (koska itsellä oli reissun ainoat pihdit ja haavi matkassa). Hetken rämmittyäni löysin hänet kalan kanssa. Ja olihan se komian kokoinen harri, 45 senttimetriä pitkä. 

 

 Sallan reissun isoin kala. Itsellä ei ole vielä kertaakaan Sallassa mennyt 40cm rikki harjuksissa ja isällä se on mennyt jo kahdesti, murrr.

 

Paikka mistä se oli tullut ei ollut ilmeisin ison kalan ottipaikka, mutta ilmeisesti tällaisistakin paikoista niitä saa. Kävin kokeilemassa vielä vähän ylempää (joka vaikutti vielä paremmalta kalapaikalta) josta tuli sintti ja yksi 30cm harjus. Pitänee jatkossa varata useampi päivä tänne. Hyvän paikan valitsemisesta (ja synttärilahjaksi) isä tarjosi pari koskenkorvapaukkua paikallisesta papana-baarista.

Vanhoja korsuja

Salmijoen putous

SSRK 2 osa 4

Osa 4. ja vaaran sinertävän...

Aamulla olikin jo mukavan lämmintä. Aurinko paisteli melkein pilvettömältä taivaalta. Tänään ei ollut mitään sen kummoista suunnitelmaa, koska isä, pikkuveli ja kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa olivat tulossa mökille. Jotenka en asettanut mitään kummallisia tavoitteita päivälle. Katselin karttaa ja huomasin, että ihan tien vieressä oli vaara josta voisi olla komiat näkymät Savukosken kairoihin.

 

 Puinen kelovanhus

Kiipeäminen oli helppoa lohkareisuudesra huolimatta. Vaara oli vanhan metsän peittämää varmaan johtuen siitä, että kulku vaaralla on turhan hankalaa metsänraivaukseen. Jo vaaran laelle kulku oli antoisaa. Vaaran laelta sitten avautuikin komiat maisemat pohjoiseen. Oli vaaraa ja tunturia, suota ja metsää. Omaa sielunmaisemaa. Näihin maisemiin ei kyllästy koskaan. Hetken ihailin maisemia, otin yhteyden heihin jotka olivat tulossa mökille. 

 

 

Maisemaa Tarpomoivan huipulta.

Heidän aikataulu oli kohtalaisen löysä joten ajattelin vieä poiketa Tenniöllä kalassa. Aikani ajeltuani pääsinkin niin tutulle Naruskaan vievälle tielle. Sieltä sitten poikkesinkin Tenniöntielle. Kalastusvälineet olivat sen verta sotkussa, että aikaa kului ihan liikaa niiden sätämiseen. Mutta sain ne setvittyä ja suuntasin joelle.

Karhutunturi

Joki on todella laiskasti virtaava eikä sieltä löydy muuta kuin muutama koski. Mutta silti sieltä on saatu hyviä harjuksia ja satunnaisesti taimenia. Suuntasin saarikosken loppuliu´ulle ja aloin kalastella. Mikäs siinä kaunissa maisemissa. Hyttysiäkään ei ollut kuin muutamia. Välillä Tenniöllä on saanut pitää hyttyshattua todella tiukasti päässä kun niitä on ollut niin paljon verrattuna muihin kalakohteisiin Sallassa. Vaikka paikka haisee kalalle niin ei mitäään. Vesi oli kyllä normaalia alempana, mutta kyllä silti olisi kalaa pitänyt olla. Mutta silti, ei mitään. Lopulta tuli joku harjuksen sintti ja toinenkin.

Päätin kahlata saarikosken saareen niin kun olen välillä tehnyt. Vesi oli viileähköä, mutta päätin silti käväistä. Kahlaaminen sujui hyvin siihen asti, kunnnes päätin hypähtää vedenalaiselta kiveltä toiselle, etten olisi kastunut niin paljon. Mutta siinähän sitten kävi niin, että mulahdin kunnolla ja oikea kylki kastui. No onneksi oli sen verta lämmintä, että vaatteet kuivuivat auringonvalossa. Ja onneksi olin jättänyt kameran vastarannalle kun ajattelin, että näin voisi käydä. Eikä aikaakaan kun nivassa iso kala nappasi surffilaudan suuhun, mutta se jäi vaan tärppiin. Kalakin alkoi mukavasti pintomaan, muttei vaan suostunut nappaamaan.

 

Hopeinen kuu, luo Tenniölle siltaa...

Ei kalaa tällä kertaa Tenniöstä, ajattelin. Viestiä pukkasi jo, että retkue oli jo saapunut Sallan tuville. Kohta tavattiin iloisissa merkeissä pitkän tauon jälkeen. Saunottiin ja vaihdettiin kuulumisia.

SSRK2 osa 3

Osa 3. Ruokakaloja

Edellisellä kerralla majapaikka oli ollut todella törkyisessä kunnossa, muta nyt oli oikein siistiä. Tölkkejäkään ei ollut ilmaantunut ollenkaan. Vieraita oli käynyt vain muutamia. Olisikohan ollut kaksi merkintää minun edellisen merkinnän ja tämän kerran välissä vieraskirjassa. 

 

The mökki

Päätin käydä ensiksi kävellä ylävirtaa kalastelemaan mikä oli viimeksi jäänyt kalastamatta. Virta laiskistui kokoajan mitä nyt muutama niva suvantojen välissä. Ei lupaavalta vaikuttanut, mutta aloin silti kalastelemaan. Eihän sitä koskaan tiedä. Kalastelin nivaa ja siitä lähtevää koskentapaista ja meinasin kävellä suvannon ohi kunnes satuin vilkaisemaan sinne suuntaan. Valehtelivatko silmäni vai oliko siellä tuikki. Oli, ja toinen ja kolmas! Ehkä sittenkin... Kolmannella heitolla siima kiristyi ja vapa taipui mutkalle kohtalaisesti. Ja sieltähän tuli 33cm, tukevassa kunnossa oleva hartsa. Kylläpäs sitä kummasti alkoi hymyilyttämään.

Päätin jättää suvannon rauhaan ja kiikutin kalan lähelle majapaikkaa ennenkuin jatkoin alavirtaan. Viimevuonnahan tuli tapahtumia vähänväliä, mutta tunutui kuin maa (tässä tapauksessa vesi) olisi niellyt kaikki kalat. Ei mitään ison kalan kontaktia. Selkeästi alamittaiset kalat napsivat perhoa sillointällöin, mutta ei niitäkään tullut tuhkatiheään. Aikani kalasteltua palailin takaisin laitteleen ruokaa harjuksesta. Kellokin alkoi olemaan jo sen verta paljon, että päätin paistella lettuja (joka ei siis onnistunut) ja painuin pehkuihin.

That was delicious!

Seuraavana kalapäivän aamuna suuntasin matkani suoraan ottisuvannolle. Kaloja pintoi entiseen tahtiin. Koetin pintaperhoa, mutta sillä en saanut muuta kuin tärpin ja karkuutuksen. Vaihdoin uppoperhoon ja ei kulunut kauaan, kun siellä jo rimpuili 39cm harjus. Viime vuonna samaan aikaan oli hillaa joenvarsijängät täynnä. Nyt ei ollut mitään. Olivat olleet ja menneet kolme viikkoa sitten kuuman kesän takia. Leirin kautta lähdin alavirtaan tällä kertaa isoja perhoja heitellen. Ei taaskaan mitään. Saappaat olivat ihan litsläts märät. Nälän tultua menin laittamaan ruokaa jonka jälkeen siivosin ja järjestin puuvaraston siistiin kuntoon.

Noniih!

Illan tullen lähdin taas ottisuvannolle katsomaan mikä meininki siellä olisi. Hiljaista näytti olevan kunnes kosken niskalla iso kala kiusasi pienempiään. Jokohan se nyt nappaisi sellainen kunnon kehukala? Isot perhot olivat sen verta raskaita ettei rullaamalla niitä saanut omasta mielestä tarpeeksi kauas. Tuli jo pimeä ja vähän vilukin alkoi tulemaan. Lopulta vapa taipuu kunnolla mutkalle ja jarru parkaisee. Noniin! Minkäkölainen torpedo siellä onkaan? Aikani väsyteltyä tajusin, että torpedo onkin vihreä eli hauki. Oli omaksi pahaksi onnekseen napannut perhon suupieleen eikä siten saanut siimaa poikki. Hauki ylös ja suolet pellolle. Ihan mukavan kokoinen, perattuna puolitoista kiloa. Hauen mahasta löytyi melkein sulamaton pikkuhauki. Elikkäs tämä ei ollut sama kala mikä kosken niskalla oli häärännyt. Ehkä ensi kerralla sielä oleva taneli tulisi? Tähän olikin hyvä lopettaa kalastelu täällä jotenka kävelin autolle tavaroiden kanssa. Ruuanlaitto oli mukavaa tähtitaivaan alla ennenkuin painuin nukkumaan.

  

 Ei ollut tavoitekala, mutta silti hyvänmakuinen!

SSRK osa 2

Osa 2. EI MITÄÄN (paitsi kulttuuria, mustikoita ja yksi sintti)

Aamu valkeni hivenen sateisena, mutta kirkastui nopiaan. Laitoin perhokamppeet kasaan ja tarkistin vavan kahteen otteeseen edelliskerrasta viisastuneena. (Kannattaa lukea mitä silloin viime vuonna kävi, menee samaan kataloogiin suksisauvojen unohduksen kanssa :D ).

Notskeilua sateen suojassa

Lähdin kävelemään alavirtaan päin ja nakkelin perhoa joka välissä. Vaikka joki olikin kohtalaisen pieni niin syvempiä monttuja löytyi sieltä täältä. Kampasin perholla todella tarkasti kaikki mahdolliset kalapaikat mutta ei mitään. Pintomistakaan ei näkynyt. Vaihtelin perhoa monenmonta kertaa, mutta silti ei mitään. Pieni epätoivo alkoi hiipimään samaa tahtia illan hämärtymisen kanssa. Lopulta laiskasta matalasta suvannosta siima tärisi kalan merkiksi. Pieni taimenen sinttihän se siinä. Kalaan on hyvä lopettaa, ajattelin ja lähdin nukkumaan.

 

Melkein meni munat pataan

Toisen päivän olin päättänyt pyhittää pienelle kulttuurikierrokselle. Edellisellä kerrallla oli jäänyt Alatammin savottakämppä katsomatta sekä Pyhäkuru joten päätin korjata kummatkin virheet samalla kertaa.

Talsin kuivakhkoa joenvartta ylöspäin ja ihmettelin luontoa samalla yrittäen tunnistella kasveja. Mukavan koskemattomalta luonto täälläkin näytti olevan vaikka tiesin, ettei kauvaksi tarvinnut kulkea päästäkseen hakkuualueelle. Joen luonne muuttui kokoajan paremmaksi kalastuksen näkökulmasta. Himppu! Pitänee ensi kerralla kalasta leiripaikasta ylävirtaan. Kohta vastaan tuli "epävirallinen kaatopaikka". Paljon vanhoja metallisia tavaroita ja esineitä lojui pienellä alalla melkein puhkiruostuneena. Ainahan tällaiset vähän harmittaa kun vastaan tulee.

 

 Kaikenlaista sitä ny löytyykin tuolta metästä.

Kolmen kilometrin talsimisen jälkeen pääsin perille ja kyllähän tuo kannatti! Autolla olisi päässyt joen toista puolta pitkin ihan viereen, mutta eipä tuo kävely haitannut. Vaikka tehometsätalous ei kuulukkaan omiin suosikkeihin niin kyllä Wanhanajan Savottakulttuuri on mielenkiintoisa. Pihapiiriin kuului itse kämppä (todella iso sellainen), talli, kaksi pienempää rakennusta ja Jäätävän kokoinen sauna johon varmasti mahtuisi viisikymmentä ihmistä samaan aikaan, tai enemmän.

 

 

Alatammen savottarakennuksia.

Tauon jälkeen suunta kohti Pyhäkurua. Matka taittui alkuun vanhaa uraa pitkin josta poikkesin hakattuun metsään, mutta hakkuusta oli kuitenkin jo kulunut aikaa: Metsää kasvoi, mutta puut eivät olleet kuin korkeintaan säären paksuisia. Sitten päästiinkin vaaran laelle josta kaukaa näkyi maali. Suunnistaminen sujui joutuisati ja pääsin suon laitaan mikä kesti hyvin kävelyä. Karttasta näkyi suon keskellä oja. Se oli merkattu mahd. ohuella sinisellä viivalla joka yleensä tarkoittaa sitä, että sen yli voi suurinpiirtein hypätä. Mitä sitä suota ja puroa suotta kiertämään, ajattelin. 

 

No minnes sitten, mietti tukkijätkä

Lompsin suon poikki puron varteen jossa odotti ei-niin-mieluisa-yllätys: Puro oli parisen metriä leveä ja kohtalaisen syvä. Ja pohja tuntui olevan loputtoman paksuisen mutakerroksen peittämä. Kiroilin päänsisäisesti ja aloin kulkemaan puronvartta kahteen suuntaan. Jonkun ajan päästä löysin yhden puunrungon poikittain virran päällä puron kapeimmassa kohdassa. Yksi puu ei olisi mitenkään tarpeeksi. Huomasin vieressä kasvavan hyviä runkoja, mutta minulla ei ollut muita työkaluja matkassa kuin puukko. Noh, ei kai siinä muu auta, ajattelin. Onneksi puukko oli sen verta raskas, että sitä voi käyttää myös jonkin sortin lyömäaseena. Puolitoista tuntia, kipeät käet ja iso rakko oikeaan käteen jonka jälkeen silta oli valmis. Pari riukua vielä tukikepeiksi ja pääsin toiselle puolelle. Puut kyllä pyöri jalkojen alla niin kuin tukkimieskisoissa, mutta selviydyin voittajana.

 

Suomessa on lukuisia huonokuntoisia siltoja. Tässä yksi.

Viimeinen osuus kurulle saavuttaessa kesti hetken hankalan maaston takia. Mitä lähemmäksi kurun suuta pääsin, niin sitä lohkareisemmaksi maasto kävi. Ja voi jukra miten isoja mustikoita! Pohjan peitti sininen mustikkamatto ja mustikat olivat valtavan kokoisia. Lähempänä senttiä kuin puolta senttiä. Vähän väliä tuli pysähdettyä hotkimaan mustikoita (osaksi sen takia kun alkoi olla jo kohtalaisen nälkä), mutta pikkuhiljaa edettiin. Ja olihan se hieno paikka. Ei ihme, että sen nimi oli Pyhäkuru ja, että se oli karttaan merkattu nähtävyydeksi. Korkeat kallioseinät joidenka välissä oli pieni, mutta varmasti hyvin syvä lampi. Mitstä sitä tietää mitä lammesta löytyisi. Se vähän hämmästytti, että lammessa uiskenteli kaloja! Lampi on kyllä yhteydessä jokeen, mutta sinne on yli pari kilometriä ja ilmeisen kuiva. Silti lammessa polsi pikkusinttejä. Yritin kulkea kurunsuuta syvemmälle, mutta se osottautui mahdottomaksi sammalen alla piilottavien kolojen johdosta. 

 

Pyhäkuru

Paluumatka sujui ilman suurempaa draamankaarta. Suolle päästyäni näin tummia pilviä kaukana jotka jyrisivät ja lähestyivät uhkaavasti. Siinä tuli vähän kirittyä tahtia. Vanhalle MoTo uralle päästyäni olin aivan puhki. Jalkoja särki ja oli mahoton nälkä. En edes säikähtänyt metsoa joka lähti läheltä lentoon. Loputtoman pitkän ajan jälkeen pääsin perillle jossa sitten heitin ruuat naamariin joka mukavasti piristi. Tavarat vaan reppuun, joen yli ja kohti seuraavaa kohdetta.

Seuraava kalapaikka on sen verran monen metsäautotiemutkan takana, että kartan ja GPS:n jatkuva tuijottaminen on tarpeen. Vielä kun metsään on tehty uusia teitä mitä ei ole merkattu GPS:ään tai karttaan joten harhaanajon riski on suuri. Myöhään se meni, yli puolenyön kun olin perillä. Viimekerrasta viisastuneena en yrittänyt seurata puronvartta. Pienet revontulet loimotteli taivaalla kun laitoin repun pykälään ja aloin taivaltaa kelkkareittiä pitkin kohti majapaikkaa. Hivenen vilpoinen oli yö: Lämpötila nollassa tai pakkasen puolella, kun kesällä oli tottunut lähemmäksi kolmeenkymmeneen plusasteeseen. Mutta perille päästiin.

 

 Nanu!

Kalassa Sallan Ja Savukosken rajalla 2

  

Osa 1
 

Nooh, onhan tämä vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan vai mitä?

Noniin. Tämänkertainen reissu alkaapi Inarista josta kaksi viikkoa putkeen koulun puitteissa retkeilleenä lähdin samantien ajeleen Savukoskelle päin isot hartsat silmissä kiiluen. Edeltävän viikon Pöyrisjärven pyöräreissun kalantulo oli niin käsittämätöntä ettei varsinaisesti harmittanut jos ei nyt kalaa kuitenkaan tulisi.

Kaverit pyytelivät ja anelivat, että olisin lähtenyt heidän mukanaan jäämerelle onkimaan viikonlopuksi (oli luvattu täysin tyyntä säätä mikä on siellä harvinaisuus), mutta pidin pääni ja lähdin kalaan minne pitikin. Sen verran hyviä (ja huonoja) kokemuksia tuli viime kerralla, että mieleni tekevi ja aivoni ajallevei sinne. Kavereilla jäämerellä oli ollut hauskaa ja olivat väsytelleet ISOA ruijanpallasta (jarru oli huutanut kurkku suorana vaikka oli väännetty niin tiukalle kuin mahdollista). Nooh, ehkä ensi kerralla.

Tuttu Portti

Mikäs siinä ajellessa, kun on nätti sää. Matka taittui joutuisasti ja kohta käännyinkin Savukoskelle vievälle tielle. Tätä pätkää en ollutkaan ajannut kuin keskitalvella pilkkopimeässä niin nyt näkisi minkälaista maastoa löytyy. Tieosuudet olivat pitkiä ja kumpuilevia. Mäkien päältä näkyi metsää niin pitkälle kuin näki. Kylät jokien varsilla olivat kuin wanhasta ajasta repäisty peltoineen/niittyineen kaikkineen. Täällä olisi mukava asua!

Tulistelua muutaman risun keittimellä

Savukosken ohitettua ei ollutkaan enään pitkä matka tutulle portille. Portti ylös ja alas ja matka jatkuu soratietä pitkin perille. Kamat reppuun (ja loput käsissä) taapersin joelle jonka otsalampun valossa ylitin. Yöksi oli luvattu rouheeta säätä joten laavun pystytin extratukevasti. Sitä rouheeta säätä ei sitten tullutkaan jotenka sain nukkua sitten rauhassa.