MM päivä 5: Tylsää talsimista . Ja turistejaAAAAHGHGNIDGSNK

Yön kun vietimme notkelmassa mihin aurinko ei paistanut niin tuntuihan se kylmältä. Yöllä oli aika vilpoista kun tunturin laelta tuuli puhalsi suoraan erätoverin sisuksiin. Aamulla piti olla kaikki vaatteet päällä aamupalaa tehtäessä. Ongelmaksi meinasi tulla se ettei löytynyt risuja. Paikka kun on selkeästi ollut leiriytyjien suosiossa. Aika paljon tuli ärräpäitä, muta saatin me jotenkuten risukeitin tulille ja sitä kautta aamupalaa itsellemme.

 

         Kiire papanaan ja yksi vaan katselee vanhoja tulipaikkoja

 

Aamulla oli kylmä, mutta asia muuttui, kun lähdimme talsimaan Peltojoen rantaa alavirtaan. Aurinko heloitti oikein lämpimästi ja se yhdistetttnä eilisn päivän kovaan rypistykseen niin olimme aika nuutuneita ja vähäpuheisia matkalla. Vläillä pysähtelime taukoilemaan ja vettä juoman.

Tarkoitukseni oli myös kalastaa kun kerran joen vartta talsitaan, mutta moti oli täysi nolla. Halusin vaan äkkkiä Papanaan syömään. Eikä se ny kalojenkaaan puolesta ole mukavaa jos niitä yli 20 lämpötilosisa alkaa kiusaamaan.

Oltiin khyl kummallisen töttöröö kun pidettiin ruokataukoa suvannon rannalla. Paikka suorastaan kiljui kalastamaan ja haisi kalalle, mutta päätin jatkaa matkaa.

Päästiin sitten epävirallisen viralliselle autiotuvalle taukoilemaan ja helteeseen paistattelemaan. Kun miettii mitenkä monta mäntyä on tarvittu mökin rakentamiseen niin ei voi kun hattua nostaa, että ne on lähialueelta löydetty ja kärrätty paikalle.

                                     Hieno mökki

Legolas-tason haltiakuulolla varustetut korvani kuulivat jo kaukaa, että nyt on tulossa turisteja vastakkaisesta suunnasta. Turistit olivat kuin toisesta maailmasta: Ultramodernit vaelluskamppeet, pitkävartiset vaelluskengät ja vaellussauvat. Ja me mentiin retrokamppeilla ja armeijaylijäämällä.

He katselivat meitä kuin mitäkin kummajaisia ja khyl mekin heitä. Puheenparrestakin huomasi heidän luontosuhteen olevan aika erillainen mitä meillä.

Tämän jälkeen taisi taphatua jonkinasteinen eksymisepisodi: Eksyimme kierämään putamaa/lahtea/tai jotain väärältä puolelta jonka tietty huomasimme vasta tovin talsittuamme. Hetken sitä kirottuamme katsottiin kartasta joku kohta josta pääsisimme ylös mahdollisimman nopeasti. Olihan se aika vetistä, mutta yli päästiin. Muita ihmisiä oli myös tulossa samaan suuntaan, mutta onneksi päästiin alta pois.

                Aika helppoa maastoa kävellä joen vartta vaikka eksyttiinkin
 

Mänty alkoi vakiinnuttamaan puustona Peltojoen rantoja. Puut tekivät minuun äärimmäisen suuren vaikutuksen: Ne olivat kookkaita ja niiden paksuimmat oksat olivat minun reittäni puolta paksummat!

Muitakin homo sapiens lajin edustajia alkoi näkymään. Yhdessä tasaisemmassa kohdassa oli muutama keski-ikäinen mies virevliä heittelemässä. Pohjois Savosta olivat kotoisin, olivatko jopa Kuopiosta. Muutamat sanat siinä vaihdettiin. Kalaa oli heikosti kuulemma tullut. Neuvoin siinä paikallisena ottipaikkoja ylävirran suunnasta.

Kohta tulikin jo kumppani polulla vastaan pullan ja tuoreen kahvin kanssa...

MM päivä 4: Sadetta sekä kohtalaisen kova rypistys

 Koska oli luvannut sadetta yöksi/aamuksi nukuin kaverini teltassa. Heräsimmekin sateen ropinaan.

Päätin tehdä peliliikkeen ja taiteilla erätoveristani louteen jonka suojassa meidän olisi mukava aamupalastella sekä tehdä tämän päivän reissusuunnitelma valmiiksi.

                                         Aamukahvit

Ennuste oli luvannut kohtalaista sadetta myöhäiseen iltapäivään asti. Se on näköjään ollut meidän vaelluksella vakiona yksi ”kiintiösadepäivä”. Huomasimme, että voisimme melkein koko matkan vetää yhdellä kompassisuunnalla, ainaskin metsä-osuuden.

 

                                        Viikatemiäs

Ja eikuin matkaan!.

En ollut ottanut muuta sadevaatetta itselleni kun sadehousut pellavahousujen olemattoman vedenpitävyyden vuoksi. Laskin sen varaan, että ohut villaflaneelista tehty takki pitäisi tarpeeksi vettä. Nooooh, sanotaanko näin ettei se samalla lailla pidä vettä kuin esimerkiksi paksumpi SA-Sarkatakki, muttei sen kanssa khyl kylmäkään tullut. Tämä yhdistelmä kyllä osoittautui ihan toimivaksi: Jalat säästyi kuivahkoina ja takki kuivui ruuminlämmön ja tuulen vaikutuksesta kohtalaisen nopeasti itsestään.

Ei kulunut kuin vain hetki ja Kuarvikoza näkyi takanamme uhkaavien pilvimassojen vyöryessä kohti meitä. Sadetta tuli vaihtelevasti kuuroittain. Lähestyessämme ensimmäistä rinteiden välistä suorastaan sademetsän oloista notkelmaa sade yltyi kohtalaisen kovaksi joka latisti kummankin taistelutahtoa aika tehokkasti.. Siellä pusikoiden keskellä nautimme luumuja ja palautusjuomatabletti-vettä vaitonaisina.

Tästä alkoikin pitkä loiva nousu joka ei tuntunut loppuvan millään. Maali (eli nousun loppu) häämötti kaukana yksinäiseksi puuksi manifestoituna. Sinne päästyämme tajusimme, että olemme nousseet ”turhaan” kun olisimme voineet kulkea enemmän vasemmalla. Siitä Wilfred vähän äyskähti. Laitetaan sateen piikkiin!

Maisemat olivat oikein muikeat mitä nyt vaihtelevan sumun ja sateen lomasta näki.

 

                                Ihan jeppis maisemat

Mäenhuiputuksen jälkeinen alamäki tuntui mahdottoman pitkältä jatkuvan alamäen ja hankalan maaston takia. Kohteenname oli ylittää Vuomajoki joka laskee Peltojärven lahteen.

Juuri kun pääsimme joelle sade taukosi ja aurinko lämmitti niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikkin.

Ylityspaikkaa saimme etsiä yllättävän pitkään joen ollessa kapea, mutta samalla kovasti virtaava, syvä ja jopa minun mittapuulla kylmä.

Aikamme ähellettyäemme (ja uhkarohkeasti saappat yli heittäen) pääsimme yli ja näimme pienen mesäsaarekkeen kohoavan rantasuon takana. Emme taineet vaihtaa sanaakaan, koska oli niin ilmeistä, että siellä on meidän tuleva taukopaikka. Niin oli ajatellut ilmeisesti moni muukin, koska sieltä löytyi kivistä kasattu nuotiopaikka, mutta kunnosta päätellen viimeksi ollut käytössä ainaskin 20v sitten.

 

                    Vuomajoki jonka ylittäminen oli haasavaa

Siinä oli kiva oikoa jäseniään ja lämmiellä auringon paistaessa (sillä hetkellä). Idyllin rikkoi ainoastaan kovin sateisila näyttävä pilvet jotka liikkuiva pelojärven eteläpuolta pitkin. Kahvitkin taidettiin keitää ennen matkan jatkumista.

Loppureissulla ei tarvinnutkaan enään rämpiä kera pajukkojen ja tiheiköiden kun ”loppusuora” (eli 7km) oli pelkkää tunturia. Ei tarvinnut käyttää aikaa suunnan ottamiseen kun seuraava etappi näkyi jo kaukana edessäpäin.

Sää oli vaihtelevaa: välillä paistoi aurinko, välillä taas tipautti vähäsen vettä. Sateenkaarikin näkyi, ja nähtiin jopa minne sateenkaaren pää laskeutui! Löytyisikö sieltä aarre? Maisemaa näkyi kauas joka suuntaan, Peltojärven suuntaan tosin vähemmän. Kuarvikozakin sieltä koomotti takanapäin.

 

                        Löytyykö aarre sateenkaaren päästä? :O 

 

Taukoilimme vikassa puronotkelmassa ennenkuin nousisimme Peltoaivin satulaan. Aprikoimme huvittaako huiputtaa Peltoaivi, kun kerran koukataan niin läheltä huippua? Lopputulema oli, että meitä laiskotti sen verta ettei huvittanut, vaan jatkoimme suoraan korkeimman kohdan vierestä.

 

 

Mennään jo!

 

Satulan laella näimme määränpäämme joka oli hiekkainen dyynikumpare Peltojoen ja pikkujärven välissä. Luulin näkeväni kumpareella liikettä paljain silmin ja kiikareilla katselu vahvisti, että tosiaankin siellä liikkui kaksi ihmistä koiruuden kanssa.

Kun aloimme laskeutumaan viimeistä kertaa aurinko laski samalla huippujen taakse ja lämpötila putosi nopeasti. Tuli porinaa leiripaikan sijainnista. Minä sanoin, että mentäisiin dyynin päälle missä olisi tasaisempaa, mutta Wilfred halusi mennä järven rantaan. Hetkisen kinasteltuamme ja omia ehdotuksia perusteltuamme päätimme lopulta mennä järven eteläpäähän ettei tulisi yhtään turhaa sataa metriä tulevana päivänä.

Pari telttaa näkyi kummun laella, mutta menimme vähän syrjemmäksi, että voisimmerauhassa nukkua.

MM päivä 3, Kuarvikoza ja kanootTi

 

   

                                    Aamupalan laittoa 

Tänään ajattelimme käyttää aikamme Kuarvikozan huiputtamiseen. Söimme tukevan aamupalan kahveineen ja lähdimme vesipullojen ja snäksien voimalla etiäpäin.

Matka alkoi tasaisella tunturikoivumaastolla joka loppui kuin yhtäkkiä kun pääsimme tuntureiden väliseen satulaan. Täällä näimme myös ensimmäiset vaeltajat kaukana, jotka olivat menossa viereisen tunturin laen kautta kohti peltojärveä. Porojakin näkyi nulkkaavan tunturin harjanteella.

Päästyämme satulan laelle näkymä oli todella kaksijakoinen: Kaunista tunturimaisemaa niin kauaksi kuin vain näkee, mutta toisaalta maisema lähellä näytti todella karulta puiden puuttuessa täysin. Kyllä se tarvii havupupuun mihin nojata totesimme kuin yhdestä suusta.

 

                                 Ei mitään näy

Ylempänä rinteessä laaksosta erottui selkeästi syvempiä uomia jotka yhtyivät toisiinsa vähän matkan päästä. Muinaisia jäätikön sulavesiuomia? Muutenkin oli mukava etsiskellä kiikareilla kaikenlaisia maaston yksityiskohtia.

Täältä löytyi myös haulikon hylsy mitä kovin kummastelin. Ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen näin ylös lintuja katsomaan? Mikä lie tämänkin ruostuneen hylsyn tarina.

Viimeinen huippu kohosi selkeänä jyrkkänä kivikasana niin kuin Sauronin torni. Hetken epäilimme, että pääseekö sinne ylipäätänsä, mutta tornin kupeesta löytyi kun löytyikin polku mistä pääsi ylös.

Nelivedolla ylös, mutta silti!

Ja olihan ne maisemat upeat joka suuntaan! Toisella puolella järvien ja soiden mosaikkia, koillisessa Peltojärvi ja pohjoisessa loputon tunturimeri.

Suoraan alas katsominen teki häijyä: Kivitornin laelta oli parinkymmenen metrin suora pudotus jonka jälkeen tunturikin jatkui todella jyrkkänä.

 

                            Tunturin laelta

Ennen alaspäin menoa vähän funtsimme kartan kanssa mistä kohin olisi helpointa lähteä alas ja mitenkä seuraavana päivänä kannattaisi suunistaa. Hetken jouduimme etsiskelemään hyvää kohtaa päästäksemme fiksusti alaspäin kohti leiriämme. Jyrkimmästä osuudesta selvittyämme alkoi nälkä jo kurnimaan, mutta lähellä oleva määränpää sekä kevyet kantamukset tekivät matkanteosta joutuisaa.

Nyt olikin mukavasti luppoaikaa jotenka keräilimme polttopuuta sekä keittelimme kahvia ennen illan saapumista.

 

Reissun kohokohta!

 

Olimme todenneet eilen jo veneen vesikelpoiseksi jotenka päätimme lähteä kokeilemaan sitä järvelle. Järvi tyyntyi täysin ja taivaankansi sai vielä upeammat värit kuin eilen. Vaikka olikin vain yksi airo käytettävissä niin se ei haitannut: Vene oli niin kevyt, että sitä pystyi ongelmitta melomaan kanootin lailla. :D Wilfred meloi hiljakseen rantoja myöten ja minä nakkelin perhoja missä kalat näytti pintovan. Välillä kokeilin uistattaakkin perhoa, mutta tuloksetta. Jokusen kerran joku isompikin kala kävi pärskimässä vettä, muttei perhoja kelpuuttanut.

”En olisi uskonut lappiin vaeltamaan lähtiessäni, että pääsen melomaan soutuveneellä keskellä ei mitään random erämaajärvelle”. Wilfred totesi

Hyvin tiivistetty!

MM päivä kaksi: paluu keskimaahan

 Aamu valkeni tuulen kera jossa oijoimme huonosta nukkuma-asennosta jäykistyneitä jäseniämme. Syötyämme aamiaisen kävelimme tunturin reunalle ottamaan suuntaa kohti seuraavaa määränpäätä. Mutta kas vain! Sehän näkyykin suoraan edessämme: Kuarvikoza! Vitsailimme, että vedetään koko reissu yhdellä suunnalla. Maisemat olivat todella huimat. Ihan kuin jostakin Taru Sormusten herrasta. Harmi vaan kun ollaan keskellä ei mitään niin hankala alkaa mitään isompaa leffaa kuvailemaan täällä.

                           No one simply walk to mordor

Vesivarastojen ollessa tyhjiä ajattelimme tankata vesipullot täyteen tunturin juurella olevasta purosta. Mitä alemmaksi mentiin sitä pysähtyneemmäksi ja kuumemmaksi ilma kävi. Purolla olimme yllättävän poikki jotenka pysähdyimme juomaan vettä johon sekoitimme jotain urheilu-palautumis-maku tabletteja josta saatiin vähän sokeria piristykseksi.

Oli kuuma. Todella kuuma. Päästyämme parin kilometrin päähän kuarvikoza-järvestä päätimme syödä ruokaa ja tankata vesivarannot kauas avautuvan rinnesuon reunalla koivujen katveessa. Mutta veden löytämisestä meinasi muodostua ongelma: Karttaan merkattu puron uoma oli joko kuivunut, tai sitä ei alunperin ole ollutkaan kyseisessä paikassa. Wilfred tästä hermostui ja kirosi, että ”minä en ala ainakaan rämpimään suota yhtään alemmaksi etisäkseni vettä (saatana)”.

Noh, ei kai siinä sitten kuin mennä yksin. Pikkureppu täyteen vesipulloja ja kartan sekä GPS:n kanssa sahailemaan suota edestakaisin alaspäin.

 

                             WIlfredin kestoinhokki: suo

Monta kertaa luulin vihdoin löytäneeni vettä, mutta paikka osoittautuikin vesiperäksi. Mutta vihdoinkin, koivujen reunustaman pienen notkelman pohjalta löytyi vettä sen verran, että sitä kehtasi virtavaksi puroksi väittää. Ja koska minulla oli kumisaappaat jalassa niin lompsin suorinta tietä taukopaikalle vähät välittäen mitenkä vetinen askelma oli. Tässä vaiheessa jo alkoi huomaamaan energiavajeen ja kuumuuden luoman väsymyksen vaikutuksen.

Ruokatauko venyi reippaasti tavanomaista pidemmäksi, mutta emme antaneet sen haitata tiedostaessamme sen, ettei leiripaikalle ollut kuin parisen kilometriä. Ehkä tämän takia matka tuntuikin niin kovin pitkältä. Vieläpä maaston ollessa erittäin lohkareista. Taukoilimme useaan otteeseen mustikan syönnin ollessa suurinta taukohupia. Matkan varrellta löytyi hieno kalteva pahta joka kävi ihan laavusta.

Kauhean pitkältä kestäneen parin kilometrin jälkeen pääsimme järvelle. Ja voi, että kun olikin niin maan perusteelisen hienot maisemat. Kuarvikoza tuntui nousevan kuin suoraan järven pinnasta!

Jatkoimme jätven rantaa pitkin lasku-uoman toiselle puolelle. Ihmettelimme suurta pullojen ja töllkien määrää. Syy selvisi päästyämme puron toiselle puolelle: Paikalta löytyi vene sekä verkotusvälineet. Paikallisen tapakulttuurin tuntien niin järvi on varmaankin ajat sitten jo tyhjennetty.

Aloimme heti laittamaan majoiteita pystyyn keli-ennusteen lupamaa sadetta silmälläpitäen. Tämän jälkeen alkoi polttopuun metsästys joka osoitttautui hankalaksi mitä se oli jo ennen tätä iltaa.

Jotakin saatiin kerättyä ja pienet nuotiot tehtyä ennenkuin menimme erätoverin alle kahveja keittelemään. Erätoverin olin epähuomiossa laittanut huonoon maastonkohtaan talon harja-mallisesti, mutta tokkopa tuo unentuloa haittaisi.

 

                                            Iltakahvinkeittoa

Sade loopui mukavasti illaksi ja järvi tyyntyi kera upean auringonlaskun joka maalasi taivaan verenpunaiseksi. Sivusilmällä luulin näkeväni pinnan rikoutuvan. ”Voiko se olla?” ajattelin. Ja kyllä! Kaloja alkoi pintomaan kohtalaiseen tahtiin ympäri järveä. Vaikka kuinka yritin saada kaloja tarttumaan niin ei ne hyväksynyt perhojani. Huomenna uusi yritys...

MM päivä 1: IltahyttyshelvetTI

 Aamulla oli täydellistä! Ei ollut hyttysen hyttystä mailla eikä halmeilla! Kahvivedet kiehumaan nuotiolle ja odottelemaan toisen ylösnousemusta. Wilfred ihmetteli teltassaan edeltävänä iltana ähkimistäni ja kiroamistani ja kuunteli huvittuneena taisteluani kuumuuden ja verenimijöiden kanssa. Minä en nähnyt siinä kyllä mitään hauskaa.

                          Tänne sitä aamukahvia prkl....

Jännitys kasvoi kun lähdön hetki koitti. Otimme rinkat pykälään ja lähdimme talsimaan!

Alkumatka oli mönkijäuraa jotenka tunsimme kuinka vauhti kiihtyy. Maisemat oli puolestaan aika pliisuja: Aika tasaista mäntymetsää ja tunturikoivikoita. Välillä joku suo jonka vastarannalla vaara.
Mutta välillä näkyi jotakin mieleenpainuvaa:
Erään suon laidalla oli toooosi iso mänty jossa yli reidenpaksuiset alaoksat kurottuivat kolmen metrin päähän rungosta. Männyn rungon ympärys oli kauttaaltaan metson kikkareiden peitossa.

Aika kului ja oli tarkoitus pitää ruokataukoa. Itselleni muodostui koko reissun ajaksi ongelmaksi risukeittimen puuhuolto: Jos löytyi koivua, se oli auttamatta liian lahoa polttoaineeksi käyttämiseen. Onneksi tuohi säilyi parempana ja kelottunutta katajaa löytyi tarpeeksi missä ei ollut mäntyä.

                                        Välillä joku tunturi sieltä pilkisti

 

Kävin nopealla huussitauolla ja ihmettelin, että mikä siellä oikein tulee? Lopulta tajusin, että hevosia ratsastajineen. Kiirehdin wilfredin luokse ja kun sanoin mitä näin, niin hän ei meinannut uskoa. Lopulta kavion kopse kasvoi ja kolme hevosta + läskipyöräilijä menivät ohitse. Huomasivatko he edes meitä? Ei ainakaan päät kääntyneet. Testasimme lopulta, että kumpikin käveli ohitse polkua pitkin toisen istuessa paikallaan hievahtamatta. Totesimme, että ratsastaessa on hyvinkin voinut jäädä meidät huomaamatta kun meillä kerran on maanläheiset värit vermeissä.

Matka jatkui ja lämpötila jatkoi nousemistaan. Ei se yhtä paha ollut kun hammsatunturissa 5v sitten mutta olihan se meno nihkeätä. Oli niin kuuma, etttei räkkäkään viihtynyt.

Suo-alueet alkoi kasvamaan ja sitämukaa maisemaakin alkoi levittäytymään enempi. Nyt alkoi jo maisemiakin näkymään!

 

                                                Metsonkakkea

Edessämme oli suo jonka toisella puolella olisi järvi mäen takana minkå vastarannalla kohosi meidän leiritunturi.

Suo meni kohtalaisen helposti yli,, mutta mäki tuotti hankaluuksia: Karttaan oli merkattu joku reitti vaaran vasemmalta puolelta muttemme nähneet missä. Hetken kinaamisen jälkeen otimme suoran kompassisuunnan järvelle. Ei olisi ehkä kannattanut: Tiheää koivupuskaryteikköä jota mentiin ylösalas. Ja kalahaavi oli vähän väliä kiinni oksissa. Kun päästiin vähän avoimemmalle paikalle olimme aika poikki...

Looikoilimme kalliopahdalla auringon porottaessa. Otin oman ja Wilfredin juomapullon etsiäkseni vettä purosta mikä oli merkattu karttaan. Yllätykseksi sitä ei meinannut löytyä. Jossakin kohdassa vesi virtasi ihan pikkuisen ja täytin siitä toivoen etten mitään vatsanpuruja saisi samalla.

Ennen jatkamista tankkasimme vielä mustikoita (mitä oli pirusti) posket täyteen pariin otteeseen. Siitä tulikin meidän taukosnäksi numero yksi.

Nyt matka oli väehmmän vaivalloista mitä aikaisemmin, mutta meidän maali (eli järvi) ei tuntunut lähestyvän. Ei sitten millään. Lopulta se pilkotti koivujen välistä mikä tuntui niiiiiin huojentavalta näyltä. Riensimme järven rantaan tekemään pienet välikuolemat.

 

                                             Hienot maisemat järvellä!

 

'Hetken koomailtuamme näimme ratsastajien tulevan takaisinpäin. Koetin huudella heille jotain mistä Wilfred ei oikein tykännyt.

Maisemat olivat upeat: Tunturi näytti kohoavan suoraan peilityynen järven rannasta ja vasemmalla pienen metsäkaistaleen takana kohosi lisää tuntureita. Eikä hyttysiä!
Ainoat mitkä teki minulle kiusaa oli kalat. Eikä ihan pienet kalat. Mitä pinnan pyörteistä ja rinkuloista näkin niin ne oli siikoja ja vähän isompaa kaliiperia. Pitäisiköhän tääne tulla packraftin kanssa syksyllä verkottelemaan? Ei tuota matkaaa olisi kuitenkaan kuin ”vain” kuusi kilometriä autolta.

Jatkoimme järven vasenta rantaa ja puiden takaa pilkotti toinen järvi vielä koeampien tunturimaisemien kanssa.

Järvet jäi taaksemme ja matkamme suuntasi ylöspäin vaikkakin tänä aikana olikin ylös-alas liikettä pienten kumpareiden muodossa.

Vaikka päivämatka(t) eivät ole pitkiä niin kuumuus vaati veronsa: Taukoja pidettiin kohtalaisen tiuhaan ja vedettiin mustikoita niin paljon kun suinkin vaan sai kahmittua lähimättäältä tauon aikana.

Vihdoinkin alkoi tunturimännyt vähenemään ja sitävastoin tunturikoivut alkoivat vallata maisemasta alaa. Mitä ylemmäksi mentiin niin sen paremmaksi maisemat kävivät. Ja pitihän niitä jäädä tölläämään kun kerran purojakin sopivast virtasi mistä sai tankattua vesivaroja kun ei niitä huipulla kuitenkaan olisi.
Vaikka tunturikoivikolle päästiin niin näky oli sen suhteen aika lohduton: Mittarimatotuhot ovat ollee täällä suuret ja periaatteessa ympärillämme levittäytyi koivujen hautausmaa. Vain satunnaiset koivut sinnittelivät kuolleiden sisarien ja veljien joukossa. Oli edes vähäinen notkelma niin siellä lämpötilat ovat olleet sen verta alhaiset, että mittarimadon toukat ovat kuolleet ja koivut ovat sitä myötä säästyneet.

 

                                Vesitauko-mietiskelijä

Asettelimme majoitteet lähekkäin ja aloimme keräilemään nuotiotarpeita. Se oli suhteellisen helppoa, koska tunturin huipulla oli yllättävän paljon männynrisuja ja tietenkin mäntyjen juurella oli paljon keloutuneita oksia. Kohta nuotio pöhisikin iloisesti.

Olin päättänyt yllättää Wilfredin ruuanlaittotaidoillani: Tarjolla oli kuivatuista aineksista tehtyä porokeittoa koskenlaskijalla höystettynä. Isot kehut keräsi taidonnäytteeni.

Palanpainikkeeksi naatimme kahvia ja ihmettelimme maisemia kiikareilla jos vaikka jotakin näkyisi.

Maisemista ei löytynyt mitään mainitsemisen arvoista, mutta auringonlasku oli sitäkin upeampi! Ihan kuin jostakin luontodokumentista! Siitä kehkeytyi ihan näpsäkkä timelapse-videokin.
Vesivarannot alkoivat olemaan vähänpuoleiset jotenka lähdimme kroksit jalassa alarinteeseen etsimään puroa. Tovin sitä kyllä sai etsiä ja pimeys laskeutui huyvää tahtia.

Kun tulimme takaisin meitä odotti verenimijöiden kauhea armeija. Määrää kuvasti hyvin se, että kun piti käydä pika-paskalla (1min) jalat olivat täysin syöty vaikka kuinka yritti huitoa.

                                        Hieno ilta-aurinko

Ei kun unta kaaliin vaan.

Mutta ei.

Jostakin kumman syystä louteen alle oli kerääntynyt kuumaa ilmaa ja sama katastrofi toistui kuin edeltävänä iltana. ”Tämä ei voi olla totta” päässä kaikui. Mutta koska autoa ei ollut niin ahtauduin tällä kertaa hyvissä ajoin vaelluskumppanini telttaan ennenkuin menetin järkeni.

Ja taas toistui sama juttu kuin edeltävänä iltana: umpinainen majoite (auto/teltta) oli paaljon viileämpi kuin avoin loue missä ilma kuitenkin kiersi.

Hyvin (Routalempi) Jännä...

MM päivä 0: Reissu alkakoon kera hyttysten

Wilfred saapui jo edeltävänä päivänä Inariin ja sai tutustua tyttöystävään ja Lennu koiraan minun käydessä töissä. Seuraavana päivänä töiden jälkeen saimme pakata rinkat autoon ja suunnata kohti Tirron takamaita. Ei keretty kauaksikkaan un tajusin että hyttyshattu ja hyttysmyrkky ovat jääneet kotia. No ei kun kauhiaa kiirettä takaisin ja SITTEN päästiin jatkamaan eteenpäin. Siinä huomasin, ettei hyttysmyrkystä enään ollut mitään jäljellä. :D: No ainaskin hyttyshattu siis,Tirroon asti päästyämme tie jatkui hyvänä soratienä vaikka viimeinen pätkä olikin pientä temppuilua paikoitellen.

 

 

Ei Huonompi parkkis!

Maalissa oli mukava yllätys, kun leiripaikkkaa ei tarvinnut etsimällä etsiä vaan ympärillämme oli tasaista mäntykangasta mihin majoitteemme laittaa. Ja paljon polttopuuta! Vaikka ennuste olikinn luvannut aika lämmintä keliä niin onneksi ei sentäs metsäpalovaraoitusta laittanut.

Nuotio laitettiin tulille minkä ääressä paistelimme makkaraa, joimme olutta jauhoimme niitänäitä. Olipa tätä kaivannutkin!

 

Tänne sitä kahvia!

 

 

Ilan hämärtyessä (mitä se nyt hämärtää elokuussa) alkoi vähän lämpötilakin laskemaan joten ajattelin positiivisena että olisi mukava nukkua louteen alla. Toisin kuitenkin kävi: aluksi piti ottaa paita ja sukat pois. Lopulta kalsarit. Ja lopulta makuupussi auki. Ja kaikenaikaa hyttysten määrä sen kuin kasvoi. Oli tuskan kuuma enkä saanut nukuttua ja hyttystyen määrä oli kauhea. ”Tässä lähtee järki! ”, ajattelin. Lopulta päädyin hätäratkaisuun: Nappasin makuupussin, juoksin kuin hullu autolle inisevän verenimijäparven ajamana ja syöksyin auton sisälle sulkien ovet. Jostakin kumman syystä auton sisällä (nyt ja koko yön aikana) oli paljon viileämpi kuin louteen alla. Luulisi olevan toisinpäin? En keksinyt mitään järjellistä selitystä asialle miten se on mahdollista.

Olen ottanut torkkuja aikaisemmin autossa mutten koskaan nukkunut pitkiä yöunia. Hyvin se lopuksi meni: mitä nyt välillä vaihtelin asentoa istuma-asennosta makaamiseen kautta sikiö-asentoon.

Pyhinvaeltajat: Muotkan mukvistit, Prologi

 Prologi: Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

 

 

Kolme vuotta

Kolme liian pitkää vuotta.

Niin kauan on kulunut siitä viime kerrasta kun olimma vaeltamassa Wilfredin kanssa Lemmenjoen kansallispuiston lumoissa.

Vaikka reissusta päästyämme päästelii´mme kauhiana ärräpäitä niin olihan se upea paikasta a paikkaan b vaellus: Lämpötila oli aika passeli ja olipahan kerrottavana hyttyshelvetti sekä rikkoutunut kantapala saappaassa. Ja paljon muuta.

Monet kerrat on reissun jälkeen selannut vanhat reissukuvat, katsonut reissuvideot sekä lukenut blogitekstit aiemmista vaelluksista.

Joka vuosi sitä on odottanut kuumeisesti, että toinen osapuoli pääsisi tulemaan tänne pohjoiseen käymään, mutta työt ovat estäneet vaellussuunnitelmat.

Ja yhtälailla kummankin sydän on ollut vereslihalla ja mieli harmaana kun ei tänäkään vuonna olla päästy kahestaan vaeltamaan erämaahan.

Mutta vihdoinkin odotus palkittiin. Kummatkin kysyivät hyvissä ajoin töistä samat päivät vapaiksi jonka jälkeen suunnittelu saattoi alkaa.

Suunitelmat risteilivät hammaskairan ja lemmenjoen kautta vätsäriin, mutta rajalliset vaelluspäivät (5) pakottivat tekemään kompromisseja reitin sekä päivämatkojen pituuteen: jos olisi halunnut pidempiä päivämatkoja niin olisi pitänyt tehdä myös ajallisesti pidempi reissu tai sitten reissu olisi ollut vain muutaman päivän mittainen.

Viimeinkin tulime yhtiesymmärrykseen muotkasta, lyhyehköistä vaelluspäivistä sekä rokulipäivästä Muotkan korkeimman laen juurella.

Seikkailu alkakoon!