OP2 Päivä 6: Vanhaa metsää, vesipulaa ja meän kuumin vaelluspäivä koskaan.

Illaksi tyynynyt tuuli virisi vähäsen aamuyön tunteina johon sitten heräsin. Koitin nukkua erätoverin lepatuksesta huolimatta huonoin tuloksin. Vähän pelkäsin, että repeääköhän kangas joten pakkasin sen kasaan ja nukuin loppu-unet (pari tuntuia) männyn persiissä.

 

Lonewolf ei vaan nyt jaksa

Alkumatka taittui nopiasti Hammastunturin rinnettä pitkin koilliseen. Siellä oli matalampi nyppylä josta pääsisimme näkemään poroerotuspaikan. Hienosti näkyi erotuspaikka kotineen Mönkijäura meni portinpään ja nuovakkapään yli. Internettiä selatessani se näkyi vielä jatkuvan Ivalojoen pohjoispuolella kulkevan tien päähän. Eli ei siis kovin kauvaksi siitä mistä käännyttiin Pasasjärvelle. 

Kapusimme alas ja tutkailimme aluetta. Paikka ei ollut yhtä roskainen kun kämppä, mutta silti täältäkin joitakin tölkkejä löytyi. Ihmeteltiin aikamme, lepäsimme ja joimme vettä jonka jälkeen matka tututtuun tapaan jatkui.

Poroerotuspaikan kota

Helle tuntui kokoajan pahenevan ja aurinko porotti armottomasti. Varmasti lämpimin vaelluspäivämme koskaan. Vaikka lapista sanotaankin ettei tarvitse periaatteessa kantaa vettä, kun kaikki vesistöt ovat juomakelpoisia. Voin sanoa osittain eriävän mielipiteeni: Erityisesti helteellä jolloin vedenkulutus on aivan eri tasolla, kuin normalisti, niin silloin on hyvä kantaa useampaa litraa vettä mukanaan. Eilenkin tuli tilanne jossa vesi loppui itseltänikin vaikka mukana kulki kolme litraa (!) Hetken saimme etsiä aidasta kulkuväylää, muta lopulta löydettiin. Kohtapuolin saimme uudestaan mennä aidasta läpi, mutta onneksi tällä kertaa oli kunnon portti mistä mennä.

Wilfred välttämättä halusi käydä paskaluottumilla, mutta minä sanoin eriävän mielipiteeni vedoten siihen, että siitä tulisi turhaa lenkkiä. Päädyimme lopulta siihen että menisimme hammaskurun kautta lähimmälle Paskaluottuma-nyppylälle.

Loiva rinne jatkui tovin jonka jälkeen alkoi alamäki kohti kurun pohjaa. Onnistuin valitsemaan juuri sen ainoan kivikkoisen ja vetisen alueen joten vauhti vähän hidastui. Lopulta olimme kurn pohjalla jossa hivenen oltiin auringolta suojassa. Hauskan näköinen paikka, kannatti tulla. Joku peurakuoppakin näytti olevan missä ruokatauko pidettiin.

Ainakin tässä kohti ei voinut kyllä uomaa joeksi kutsua, mutta varmasti alempana se olisi isompi virta. Vesi ei aluksi houkutellut juomaan, mutta ylempänä suosta pilkisti aukko jossa vesi virtasi huomattavasti puhtaampana. Tämä suo oli khyl hivenen märkä, mutta yli päästiin helposti kuhan vaan viitsi katsoa mihin jalkansa laittaa.

 

Ylös

Sitten alkoikin se kipuaminen Paskaluottuman rinnettä ylös. Heti silmään pisti miten vanhaa metsä oli verrattuna siihen mitä hammastunturissa keskimäärin. Puut olivat todella korkeita ja paksurunkoisia ja keloja oli hämmentävän paljon. Kuumus tunkeutui puiden muodostavan harvan suojan läpi armotta. Vaikka noustiin tosi nopeasti rinnettä ylös niin voimille se kyllä otti. Puolessa välissä pidettin tauko jonka aikana torkahdin. Vielä tiukka rypistys ja päästin huipulle. Karttaa pähkäiltiin ja tuumailtiin mistä mennään Ahvenjärvelle. Paikaksi valikoitui tasaisen tappava maasto jota oli tylsä kävellä. Tässä vaiheessa itse olin aivan loppu, johtuen helteestä, nopeasta rypistyksestä kukkulan päälle ja energiavajauksesta.

Näitä riitti

Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsimme perille, laskimme rinkat pois ja pidimme reilun tauon. Kaikkien kehonkielestä paistoi uupumus. Päätimme kuitenkin vielä kulkea hetkisen eteenpäin.

Saadessamme ruokaa syödäksemme ja kahvia päälle niin olo jo parani selkeästi. Sää kun oli oikein nätti niin päätimme kaikki pulahtaa järvessä vilvoittelemassa. Aurinko kuivasi kaiken todella nopeasti.

Näinköhän tuolta mitään tulee?

Ilaksi kun oli luvannut hyvää säätä niin Wilfred halusi välttämättä kokeilla perhonheittoa. Minä menin edellä rantaan ja totesin harmikseni rannan pitkältä matkalta todella matalaksi. Näinköhän täältä mitään kalaa tulee mietin itsekseni. Lopulta Wilfred tulee paikalle ja ojennan hänelle perhovavan jonka päähän olin sitaissut red tagin, yksi parhaista harjusperhoista. 

Opetin häntä rullaamaan eikä aikaakaan kun heitot alkoivat jo olemaan not bad-tasoa, mutta silti liian lyhyitä. Tai niin minä ainakin luulin. 

Kymmenen minuutin päästä vapa taipuu kunnolla ja siima alkaa leikkaamaan siksakkia veden pinnalla. Wilfredin silmät suurentuvat hämmästyksestä. Neuvoin häntä pitämään perhosiiman sormen ja vavan välissä samalla kun kiskoo siimaa lähemmäksi. Näin hän tekikin. Hetken päästä valtavan kokoinen ahven (no ei se mikään JÄTTI ollut, mutta ainakin 600g silti) ilmestyy näkyviin Red Tag suupielessään. Hetken väsyttely jonka jälkeen nappaan kalan haaviinii ja alkaa onnenhuudot, että puoli Hammastunturia varmaan kuuli sen.

"Ei noin isoja ahvenia ole olemassakaan", sanoi Wilfred hämillään. Valitettavasti kello alkoi olemaan sen verta paljon, ettei aikaa kalan laittoon olisi ollut tarpeeksi. Heittelin aikani perhoa saadakseni vaan nollatuloksen. Todella harmillista, kun sama (ja vielä pahempana) sattui koulun reissulla elokuussa Hammastunturissa.

 

Wilfredin ensimmäinen vapavälinein pyydetty kala olikin ihan hyvän kokoinen

No seuraava päivä sit vaan rykäistiin autolle ja hajoiltiin ja huudettiin toisimmelle parikymmentä sekunttia. Osa ruisleivistä jotka jäi autoon oli ottanut hometta, osa oli vielä syötäviä.

Vielä mentiin Nuottakuninkaan palveltavaksi asuntolaan, jossa hyvät letut nautittiin ja saunottiin Inarijärven rannassa ja nautittiin vielä kesästä. Jos vaan olisi voinut olla pidempään niin ehdottomasti olisi vielä muutaman päivän oleillut.

Takasin mentiin ja yövyttiin Iivaaran kupeessa kuusamossa. Oli ihan hieno pieni paikka ja emmittiin pitkään, mennäänkö autiotuvalle yöksi vai telttoihin. Päädyttiin 10min pähkäilyn jälkeen telttoihin ja valloitettiin seuraavana päivänä Iivaara, joka oli ihan jees :D Salpalinja hommeleita myös ihmeteltiin ennen kuin lähdettiin Savonlinnaa kohti. loppu matka menikin jutellessa nyrkkeilystä ja turpaan saamisesta.

OP 2 Päivä 5: Tuskankuuma

Aamu oli vilpoinen kun herättiin, mutta aruingon noustessa puiden yläpuolelle lämpötila pomppasi hellerajan toiselle puolelle hetkessä. Aamupalana puuron lisäksi mustikoita ja ahventa leivän päälle. Osan ahvenesta säästin myöhemmälle aterialle. Vaatteet olivat kuivuneet kivasti tuvan lämmössä ja jalkaräteistä oli tullut pahvia niiden kastuessa ja ottaessaan mukaan kaikenlaista ylimääräistä.

Nuottakuningas aamupalanlaiton kimpussa.

Pienen harmituksen puuskan koin kun katsoin wilfredin maasta poimimaa poronsarvea. Se oli aamuauringossa kuivunut ja siitä oli levä/mikälie lähtenyt. Sarvi oli priimakunnossa, ilmeisesti tiputtanut ennen talven alkua. Voi vietävä kun en sittenkään ottanut sitä toista sarvea mukaan!!

Mukavasti oli vettä Appisjärveen laskevassa ojassa. Paljonkohan sitä olisi normaalina, tai sateisena kesänä?

Sanoimme hyvästit LaVulle ja lähdimme kohti paikkaa mistä tulimme eilen. Emme alkaneet arvuuttelemaan onko järven toisessa oäässä oleva laskujoki minkälainen ylitettävä joten pelasimme varman päälle. Tämä oli, ehkä tuskaisin kaikista retkipäivistä.

 Tämmöistä maastoa oli aika paljon, eli tylsää sellaista. Wilfred kuvassa on samaa mieltä

Ilma oli lämmin, suorastaan tuskankuuma. Vaikka satunnaisia pilvilauttoja ajelehti päämme päällä ja tuuli henki sillointällöin, niin ei nämä seikat asiaa mainnittavasti helpottanut. Vielä kun aurinko porotti etuvasemmalta koko ajan.

Kaikesta huokui, että oli ollut super kuiva kesä: Lampien ja järvien rantaviiva oli alempana, suot olivat niin kuivia että niistä olisi päässyt kuivin jaloin vaikka koko komppania samaan aikaan. Purotkin olivat pieniä liruja mitä ne olivat normaalin virtaaman aikaan.

Niin, oli puhetta siitä kuivasta kesästä...

Maisemat eivät olleet kulkiessa kaksiset: välillä näki vähän kauemmaksi, välillä taas mentiin jossakin kuus/mänty metsässä. Välillä lepäilimme melkein nukahtaen. Aika mitäänsanomaton päivä. Silti tätä tekstiä näyttää syntyvän. Yhdellä tauolla löytyi ahman pääkallo. Mukava pieni bonus!

 

Ahman pääkallo?

Aikamme taaperrettua saavuimme nimettömälle pikkulammelle joka kantaa ainoastaan korkeuskäyrälukua 372. Vertailun vuoksi: Pohjois Karjalan korkeimman vaaran Kolin huippu kohoaa "vain" 342 metrin korkeuteen. Siellä laitettin ruokaa hikoilriin helteessä. Eikä aikaakaan, kun alomme ihmettelemään niin Suomen, kuin muunkin maailman menoa. Pidimme pienen lepotauon ja jatkoimme matkaa kohti Härkävaaraa.

 

Tauon paikka

Härkävaaran alimmalta huipulta suuntasimme Haukkapäälle. En muista mikä meitä sinne ajoi: Halusimmeko ihailla maisemia eri suunnasta, vai oliko tarkoitus vaan kävellä mahdollisimman suoraan? Joka tapauksessa huipulle päästiin vähin vaivoin ja hienot maisemat nähtiin. Ainoana miinuksena telemasto (olisikohan ollut Inarin telemasto, ainakin siellä suunnalla näytti olevan) vähän häiritsi. Pidettiin Some- ja puhelutauko samalla kiikareilla maisemaa haravoiden. Vesivarastot alkoivat olemaan hyvin vähissä, muutama desi jäljlellä.

 

Haukkapäällä

Otimme komppasisuunnan ja painoimme kohti Nuovakkajoen sivuhaaraa joka virtasi hammastunturin ja haukkapään välissä. Mitä alemmaksi siirryttiin niin sitä enemmän oli hyttysiä. Jostakin syystä ensimmäisen päivän asetelma kääntyi päälaelleen: Minua ne ei häirinnyt ollenkaan mutta kavereita sitäkin enemmän. Löysimme sattumalta hirven lapiosarven jota jo oltiin alettu jäystämään. Harmi, olisin saanut paljon hyvää materiaalia käsitöihin.

 

Hirvensarvi

Yllätyksemme oli suuri (toisaalta aika arvattavissa), että paikalla ei enään virrannutkaan jokea. Ilmeisesti puron latvat olivat huvenneet kuumuuden takia. Oltiinhan me tämä todistettu Hammastunturin rinteelläkin jo. Jouduttiin siis talsimaan alavirtaan päin hetkisen Tästä kaverit vähän hermostui, erityisesti toinen heistä pillastui oikein kunnolla. Tyynyttelin ja sanoin, että kohta sitä vettä saa. Pitkän tovin veden ääni kuului kivien alla. Lopulta sitä löytyikin ja ilme oli astetta iloisempi.

Hyttystiheys oli sen verta korkia, että päätimme vetäytyä hammastunturin rinteeseen yöpuulle. Puurajan läheisyyteen päästyämme alkoi höntsikät sen verta vähenemään, että aloin laittaa ruokaa. Tämä äkkipikaisempi kaveri koitti tovin laittaa ruokaa, mutta turhautui hyttysiin (silti liikaa?) ja sanoi lähtevänsä laittamaan ruokaa ylös leiripaikalle. Miulla ei ollut kiire joten laitoin rauhassa ruuan jonka jälkeen kapusin perässä. Tälläkin puolella hamamstunturia virtasi mukavasti puro josta sai täytettyä vesivarannot.

Todennäköisesti oli jonkin sortin nestevajetta ja auringonpistosta, koska tuntui koko illan nukkumaan menoon asti kuumalta ja tuskaiselta, sekä pinna oli herkässä.

Taas kerran hienot maisemat, vaikkei se nyt actionkameran laadusta välttämättä näy.

Leiripaikkame oli ison kiven luona jonka vieressä kasvoi yksinäinen mänty. Tuohon mäntyynhän saisin erätoverin hyvin pystyyn, tuumailin. Maisemat olivat kyllä kohdillaan: Edessä kohosi moni-ilmeinen haukkapää jonka juurella suot täplittivät maisemaa. Kaakossa kohosi Nuovakkapää muiden tunturien kanssa Olen tullut siihen tulokseen, että Hammastunturin erämaassa on sopivassa suhteessa kaikkea: Siellä täällä uljaita tuntureita joiden välissä vuorottelevat vaivaiskoivut, paljakasta metsän kautta soihin ja vesistöihin. Tällaista maisemaa on ilo katsella iltakahvia juoden. Myös yksi parhaimpia yöpymispaikkoja. pitää jatkossa tarkemmin valita missä nukkuu :D

 

 Kahvia voi juoda milloin tahansa, kuha juo kohtuudella

OP2 Päivä 4: Kylmää, kulttuuria (Ja karhuja?)

Päivä 4: Kylmää, kulttuuria (Ja karhuja?)

Eilen tuli katsottua sääennustetta Hammastunturin huipulla ja se oli luvannut tälle päivälle kylmää ja sadetta aina yhdeksästä kolmeen asti. Sääennusteiden paikkansapitävyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ajattelin pelata varman päälle. Heräsin aikaisin, pikapikaa nousin makuupussista pois ja pakkasin sen erätovereineen rinkkaan. Sitten äkkiä notskipaikalle virittämään tulet ja aamupuurovesi kiehumaan. Juuri kun olin saanut kunnon tulet aikaiseksi niin alkoi ropisemaan kunnolla vettä. Kipitin tupaan suojaan availemaan evässäkkiä samalla kun katselen huvittuuneena kavereiden teltanpurkua sateessa.

Aamuleiri juuri ennen sadetta

Aamupalaa syödessämme tulimme siihen tulokseen, että meidän olisi hyvä päästä LaVulle kuivaamaan varusteita vaikka sää näyttäisi kirkastuvan. Se lisäisi matkaa vähän päälle pari kilometriä. Vaikka kaverit eivät aikaisemmista "pidemmistä" päivistä ollut niin mielissään, mutta tähän he suostuivat.

Hetken hengailtuamme tuvan sisällä (joka ei enään muuten vuotanut vettä, katto korjattu!!) lähdimme sateessa tarpomaan kohti mysteerirakennusta joka oli harrijoen toisella puolella. Matka alkoi tasaisena ja hetken päästä ihmettelimme, että mitä tuolla puiden takana näkyy? Lähestyimme ja totesimme kyseessä olevan vanha 2x 3m hirsimökin raunio. Seinät olivat vielä pystyssä, mutta katto oli romahtanut sisälle. Nurkassa oli kamiina. Muuta "sisustukseen" kuuluvaa oli makuulaveri, ikkunanlauta öljylyhdyn kanssa ja toinen makuulaveri/penkki. Kummmaksi teki sen, ettei sitä oltu karttoihin merkattu, eikä patikka.net- nettisivulle mihin on kuitenkin kerätty aivan tuhottoman paljon erilaisten rakennusten raunioita. Mitäköhän romahtaneen katon alta löytyisikään jos alkaisi penkomaan? Varmaan kaikenlaista jännää, tai sitten ei. Taltioin kömmänän huolellisesti, merkkasin GePSiin ja jatkoimme matkaa kohti "mysteerirakennusta". Oltiin kuljettu hiven harhaan, kyllä kannatti!!

Mysteerirakennus sisältä ja ulkoa

Kuivakkojoelle päästiin joka ylitettiin omaan tahtiin. Itse en juurikaan miettinyt ylitystä saappaiden kansssa, mutta kavereilla se normaaleilla vaelluskengillä kesti hiukan. Jo ennen ylitystä vastarannalla näkyi puisia rakennelmia. Olivatko ne lautakasoja vai aitoja? Odottelin kavereita ja jatkettiin matkaa kohti alueen keskustaa. Aitaa tuli koko ajan enemmän vastaan pieninä, joskus isompina pätkinä. Kun päästiin keskukseen, niin asia valkeni minulle: Tässä ollut aikoinaan poroerotuspaikka! Missä me nyt olimme mökin vieressä, olimme kirnussa. Joka suuntaan lähti haarautumaan eri konttoreita. Länteenpäin lähti piitkä johdinaita mikä jatkui niin pitkälle kuin vain näki. Todennäköisesti tätä on käytetty aina siihen asti, kunnes mönkijät ja kelkat tulivat käyttöön. Ja kaikki oli rakennettu puusta. Iso homma on ollut nämä kaikki rakentaa. Ylempänä rinteessä oli vielä toinen, isompi mökin raunio joka tuli löydettyä luokan omalla vaellusreissulla kesällä. Entisaikaan erotukset olivat kuulemma isokin markkinatapahtuma ja vieraita tuli aina ruotsista asti. (Mökin vierestä löytyi lasinen Ruotsalainen viinapullo)

Poromiesten liikuteltava kämppä, vanhaa erotusaitaa ja wanha porokämppä ylempänä rinteessä

Koska sää parantui hetkiseksi niin päätimme tepastella ympäriinsä kuvailen ja etsiskellen jos vaikka löytyisi jotain. Aarteita ei löytynyt, mutta roskaa sitäkin enemmän. Roskien määrästä olimme vähän nyreissään, mutta päätimme ryhtyä "siivoustalkoisiin". Keräsimme kaikki roskat 40m säteeltä ja pinosimme mökin oven eteen. Toivottavasti tämän tehneet poromiehet ottaisivat tästä kopin (ja vitut ottaa). Jos he tulevat vasta talvella paikanpäälle, niin voi olla aika ikävä yllätys, kun roskat ovat jäätyneet oven eteen klöntiksi. No, ei ole meidän ongelma.

Ei tarvitse kiittää!!

Sade taas alkoi uudestaan jatkaessamme aidanvierttä. Samalla nähtiin hammastunturi eri vinkkelistä (mitä sitä nyt sumun läpi näki). Kaverit olivat ajat sitten kaivaneet sadeviittansa esiin, mutta itse luotin siihen, että villa pitää puolensa ihan tarpeeksi hyvin. Ja niinhän se myös pitikin. Tultiin suon/soistuman kohdalle ennen Littiäpäätä. Tässä vaiheessa itsellä tuli joku epätoivon puuskahdus, olisikohan ollut verensokeri alhaalla? Hammasta purren ja kompuroiden sitä mentiin yli.

Nuottis ja Epätoivon (ei pessimismin) suo

Sitten alkoi hidas taapertaminen kohti Littiäpään alempaa huippua. Joo, myönnetään: olisihan sitä voinut mennä loivemmastakin kohdasta (tästä taisi kuulua hivenen murinaa), mutta taas nyt sain ihmeellisen tarmonpuuskan ja päätin tästä mennä. Kaverit seurasivat kiltisti perässä.

Littiäpän matalemmalla huipulla pidettiin taukoa sateessa ja tuiverruksessa. Sade hellitti hetkeksi. Variksenmarjoja naamaariin ja matka jatkuu.

Ylöspäin, tuulessa ja sateessa

Jatkoimme hiukan rinnettä vielä hivenen ylöspäin ja näimme jonkun lautahökötyksen edessäpäin. Lähempi tarkastelu osoitti sen koirankoppia muistuttaksi rakennukseksi. Mikä lie ollut tarkoitus?

Kohta oltiinkin korkeimmalla kohdalla tätä rinnettä ja alkoi loiva lasku. Silmäni osuivat jo kaukaa sarvipari jotka poro oli pudottanut. Kohtalaisen komeat olivat, vaikka hivenen sammal tai jokin muu vihreä jo vähän kasvoi maata vasten olleessa osassa. Itse emmin otanko toista sarvea mukaan, mutta päätin olla ottamatta. Wilfred sen sijaan otti innoissaan toisen ja kantoikin sitä sisukkaasti reissun loppuun asti.

 

Nätit sarvet. Huomaa kuinka aurinko hetken pilkistää ennen sateen jatkumista

Kavereita alkoi jo tympäisemään jatkuvalta tuntuva sade, mutta itse olin toista mieltä: Kun oli tähänastisen kesän hikoillut koulun reissuissa kokoajan maastossa oltuaan, niin vaikka yhden päivän yhtämittainenkin sade olisi ollut tervetullut!

Littiäpään takana oli pieni lampi jonka rannalla pidimme evästelytauon. Risukeitin tuntui aluksi lähtevän hyvin käyntiin, mutta sitten se alkoi takkuilemaan. Olisikohan ensimmäinen kerta, kun risukeittimellä menee selkeästi kauemmin kuin sprii-keittiillä säheltäessä. Lopuksi kaadoin kädenlämpöisen ja kiehuvan veden välimaastossa olevaa vettä ruokaani ja koetin nauttia siitä parhaani mukaan.

Wilfred ihmettelee karttaa ruokatauon yhteydessä

Saavuimme Kuivakkojärvelle joka on 355,6 metriä merenpinnasta. Rannat olivat hiekkaiset ja tuuliset, ei kyllä houkutellut ollenkaan lähteä uimaan. Vastarannalla näkyi mökkejä ja tällä rannalla oli verkko mytyssä koivun vieressä. Eli paikka on ilmeisesti kalapaikan maineessa?

 

 

 Pilvinen ja aurinkoinen Rautujärvi
 

Ilma alkoi mukavasti kirkastua ja lämmetä kun nousimme rinnettä ylös. Rinne oli paljasta muutamaa tunturikoivua lukuunottamatta. Maisemaa riitti kauaksi joka suuntaan. Hauskaksi rinteen teki se, että keskellä rinnettä nökötti yksi isokokoinen mänty. Mäntyjä ei näkynyt lähelläkään. Ihmeellinen luonnonoikku

Ilma jo oli lämmennyt "heinäkuiseksi" kun totesimme mäen toisella puolella avartuvan näkymän: ei ollut enään pitkälti määränpäähän! Tästäkin avautui oikein nätit maisemat, tällä kertaa pohjoiseen.

Sisukas mänty

Edessä avautui laaja suo joten päätin kiikaroida hetkisen. Hetken kiikaroituani niskavillat nousee pystyyn, lihakset jäykistyy ja hengitys kiihtyy. "Tuolla saattaa olla karhu", sanoin kavereille. Otin kaverin olkapäästä tukea, että kiikari heiluisi vähemmän, oltiin nimittäin kiikarien näkökantaman äärirajoilla. Etsin kiven jota vasten pystyin nojaaamaan käsiä, mutta sitten tämä "mahdollinen karhu" oli jo hävinnyt näköpiiristä. Lonewolf jo vähän ärsyyntyi pitkittyneestä karhuvauhkoamiseta ja vaati matkan jatkamista.

Niin mis sie karhun näet?

Tovi vaellettiin, hypättiin yhen puron yli ja rämmittiin pitkän pitkän päivän ja nälän uuvuttamina Appisjärven rannalle. Jouduin kavereille valitettavasti sanomaan, että LaVu oli järven toisella puolella. Ei auttanut muu kuin etsiä ylityspaikka joesta. Hetki sitä sahattiin edes takaisin, kunnes paikka löytyi, joka olikin ihan lähellä. Yli pääsin melkein kastumatta, saapas hörppäsi vettä, kun ponnistin vastarannalle. Oltiin jo sen verta väsyneitä, että katsoimme GPS:sät jatkuvasti lyhenevää matkaa kohteeseemme. Wilfred a.k.a Sarka Sergei meni suoraan maiharit jalassa yli (ei ollut hyvä idea, loppu reissun litisi kengät).

 LaVu

Ja siinä se lopulta lepäsi, talkoovoimin pystytetty LaVu- mökki! Ovi oli matala ja sisällä hädin tuskin mahtui seisomaan, mutta oli se silti kodikas. Kaveri totesi, että alue näyttää ihan Syötteen kansallispuistolta repäistyltä. Kyllähän se vähän siltä näytti kun vertasi omia kuvia. Paikalla oli ollut myös Mikko "Peltsi" Peltola tehdessään erätulilla-ohjelmaa. Siinä jaksossa he jättivät talvella kanootin puun juureen ja kesällä meloivat sillä Ivalojoelle ja oliko jopa vielä Ivalojoen alas. Oli Kanootin alle jätetty jallupullo lämmikkeeksi. Valitettavasti kaikki ei arvosta retkeilijöitä: Puuvarasto puineen ja sahoineen yms. ja huussi oli poltettu. Mikä tämmöisiä ihmisiä vaivaa? Laitettiin kamiinaan tulet ja märät tavarat kuivumaan.

Hienoimpia paikkoja missä oon ollut yötä ehdottomasti t. Wiflred

 

Hienot on maisemat täälläkin!

Ruuat syötyämme (oma paloi kiitettävästi pohjaan) lähdimme omaan taht
iin kiipeämään vaaran päälle ihailemaan maisemia. Lonewolf tuli jo alas ennen kuin aloin kulkemaan suoraan kohtai auringonlaskua. Matkanteko oli suht hidasta ositain croksit+ villasukkayhdistelmän takia ja osittain siksi, että pysähdyin vähän väliä syömään mustikoita. Lopulta Wilfrede a.k.a Sarka-Sergei löytyi kiikaroimassa ja kuvaamassa maisemia kapustarintojen kertoessa meille surumielistä valitustaan. Täällä on ihmisen hyvä olla ajatelin ihailesasni auringon kultaamaa maisemaa joka suuntaan, kaveri ajatteli varmasti samoin. Kaverin Go-Prosta kuului aina kuvan ottamisen yhteydessä pieni piip- ääni. Vähän samanlainen mitä kapustarinta laulelee. Tämän huomasi linnutkin, kun Wilfredin ympärillä alkoivat lintuset pyörimään vähän enenmmän ihmtelellen, että misä heidän kaveri on.

Kiikarointia, jos vaikka jotain jännää näkyisi

Ilta jatko hämärtymistään ja päätin mennä kokeilemaan onko kalat kotosalla. Hiivin rantaan crocseilla ja villasukilla. Jo ensimmäinen heitto tuotti kalan, pannulle kelpaavan ahvenen. Hyvä startti! Sitten sitä perhoa sai vispata ilman kalatapahtumia. Yksi isompi kala (hauki?) Yritti iskeä perhoon, mutteei yrittänyt toistamiseen. Lämpötila laski huimasti. Kohta hampaat kalisivat, kun joutui rämpimään kosteiden rantapuskien läpi. Ainoastaan kun järvessä seisoi housut polvia myöten vedessä niin olo oli siedettävä. Lopulta oli myönnettäväm, ettei tätä pysty enään jatkamaan. Pakkasin tavarat ja aloin koko ruumis täristen rämpiä takaisin. Pääsin rantaan ja huomasin, että paikalle oli tullut Silent-Hill sumu eikä pystynyt oikein sanomaan juuta eikä jaata mistä sitä oli tultu. Paniikinpoikanen alkoi nostaa päätään mielen perukoilta, mutta lähdin vaan rinnettä nousemaan ja lopulta päädyin tuvalle. Ravasin pikaisesti tupaan lämmittelemään. En muista milloin olisin kesällä näin paljon palellut. Pitkän tovin siinä piti lämmitellä ennen kuin pystyi menemään erätoverin alle nukkumaan.

OP2 Päivä 3: Rokulipäivä

Yö oli todella tuskaisen hikinen. Pari tuntia kului siinä, että yritin saada unen päästä kiinni taistellen kuumuuden ja hyttysten välimaastossa. Lopulta laitoin kaikki vaatteet päälle, huopahattu naamalle ja makuupussin avattuna päälle. Sitten uni vihdoin ja viimein.

Tämä päivä oli pyhitetty maiseman ihailulle, hengailulle, kalastukselle ja niin edespäin, rokulipäivä siis!

Parin vuoden takainen tunturinhuiputusyritys jäi korpeamaan sen verran paljon, että päätimme vakaasti huiputtaa pänniordon heti aamutuimaan vaikka sataisi tennispallon kokoisia rakeita vaakasuoraan. Ennuste ei ollut tosin luvannut minkäänlaista sadetta, ainoastaan aurinkoa melkein pilvettömältä taivaalta. Pakkasimme ainoastaan kamerat ja vedet mukaan. Itse otin vielä kartan maisemien bongailuun ja kynän ja paperin piirtelyä varten.

 

Kiva nähdä nämä maisemat taas!

Matka alkoi kumpuilevassa maastossa. Viimeisen kuukauden ollut kasvientunnistuskurssi koulussa oli tehnyt tehtävänsä. Kun kaverit katselivat enemmän ylöspäin ja maisemia, niin itsellä kului aikaa kasvillisuuden tutkiskeluun. Aina välillä huudahdin: Hei, täällä on tämä ja tämä tunturiluonnon kasvi. Kaverit ei oikein arvostanut, taisivat vähän hermostuakkin :D. No ei sentään hermostuttu, ihan mielenkiintoista oli, mutta kuuma ja hengästynyt. Kuuma kesä oli tehnyt tehtävänsä: Pari vuotta sitten vuolaana virrannut puro jossa oli uimiseen kelvanut lampi oli vain muisto vain, enään oli vain pieni liru jäljellä. Onneksi vesipullot sai silti täytettyä. Kohta oltiikiin näköalapaikalla, noin puolessa välissä matkaa ylöspäin. Hienot, mutta tutut ja niin tärkeät maisemat avautuivat. Lonewolfikin oli vaikuttunut maisemista: Vaikka UKK-puisto olikin ollut hieno kokemus, niin hänen mielestään täältä välittyi paremmin erämaa fiilis.

Kohti huippua

Kohta oltiikin siellä, missä viimeksi matka jäi kesken. Taas lisää tunturikasveja näkyí ja löytyi tunnistettavaksi. Mutustelin variksenmarjoja suun täyteen samalla kun pysähyimme paussille. Lämpötila oli niin kova, että kaverit vetelivät alkumatkan ilman paitaa. Itse tyydyin t-paitaan, etten herkkänahkaisena olis palanut ihan korpuksi.

Eikä aikaakaan kun oltiin huipulla. Pettymys maisemien osalta Hammasjärven suuntaan (kolmannen huipun rinne tuli tielle), mutta onneksi kaikkiin muihin ilmansuuntiin avautuivat huikeat näkymät. Koillisessa näki meidän seuraavan päivän etappipaikka Rautujärvi. Idässä kiikareilla näkyi poroerotuspaikka josta lähti mönkijäura tunturin laen kautta jonnekkin Ivalojoen suuntaan. Ihmettelimme, kun erotuspaikkaa, eikä mönkijäuraa oltu kuitenkaan karttaan merkattu. 

 

Vihdoinkin huipulla, parin vuoden odotuksen jälkeen!!

Näimme myös lumiläikkiä joita hämmästelimme tämän kuuman kesän takia (ne olikin lopulta rättikotia, mutta ei sitä näin kauaksi erottanut. Samoja, joiden luokse päädymme muutaman päivän päästä). Huipulla poseerasimme ja otimme käynnyillä yhteyttä. Kaverit lähtivät sekoilemaan jonnekin päin. Itse jäin kuvailemaan maisemia samalla kun koitin tehdä maisemapiirrosta. Piirros eteni hyvin ja tulikin oikein hiano, mutta sitten kavereille tuli kiirre mahdollisen saderintaman lähestyessä. Koska tämä on demokratiaa ja oli kaksi vastaan yksi lähdimme rämpimään alas puronvartta pitkin. No näytti tosi synkältä sateelta, joka oli tulossa ja ehkä ukkoselta ja alhaalla vähän satoikin jo, mutta taisi mennä ohitse.

 

Joo, puro vähän kuivunut sitten viime kerran

Ruuat nautittuamme otimme suunnaksi Aittajärven hiekkarannan joka oli "Geologiamiehen" mielestä hammastunturin kaunein ranta. Hetkisen aikaa köpöttelimme polkua pitkin ohittaen samalla kammin rauniot ja muutaman tulipaikan. Joen ylityksen jälkeen pääsimme tälle "hiekkarannalle" jossa ei loppupelissä ollut muuta kuin kivenmurikoita täynnä. Nurkan takana oli hiekkaranta (parin metrin kaistale), mutta mutapohjalla kuitenkin. No, minä kuitenkin uin kun kerran olin tänne asti raahautunut ja pyyhkeen ottanut mukaan. Loput nössöilivät, vai kävivätkö he sittenkin siellä kivisellä rannalla? Tuuli oli sen verta kova, ettei perhonheitosta ei meinannut tulla yhtään mitään, mutta onneksi tämä "hiekkarannalla" oli sentäs tuulensuojassa. Pienet, pannuun kelpaamattomat ahvenet nappasivat tasaiseen tahtiin. Joku isompi oli kiinni, mutta hyvissä ajoin pääsi irti.

Tällaisiin saunanraatoihin törmäilee säännöllisen epäsäännöllisesti

Kahvit keiteltiin risukeittimellä rannalla. Paluumatkalla jäin jälkeen, koska järveen laski joentapainen ja halusin kalastaa aluetta mihin puro laskee järvessä. Aikani taiteilin soista rantaa lähemmäksi rantaviivaa. Kohta olinkin jo rannassa ja aloin heittää perhoa. Eikä aikaakaan kun vapa taipuu mukavasti Red Tagin ollessa siimanpäässä. Lyhyen vavannyökyttelyn jälkeen haavitsin pienehkön (mutta tukevassa kunnossa olevan) harjuksen. Valitettavasti harjus oli 29cm:n pituinen jotenka se oli sentin alamittainen. No eipä tuo varsinaisesti harmittanut. Lähdin lompsimaan tuvalle päin jossa tulet jo iloisesti rätisi. Tein tälle illalle porokeittoa lastenkoskijalla höystettynä ja muillekin retken osallistujille olin varannut oman satsin keittoa. Vuolaasti tuli kehuja keitosta, en ollut turhaan raahannut extra-annoksia!

 Kahvit hiekkarannalla

OP2 Päivä 2: We are back!

Aamulla tuli huomattua, että kuukkelit oli edellisen illan räyhäämisestä suutahtanut sen verran, että olivat paskantaneet erätoverin päälle. Paskat veks ja aamupalan jälkeen suunta kohti hammastupaa. Jo lähtiessä lämpötila oli yli kahdenkymmenen. Ensimmäisen kilometrin jälkeen hiki virtasi jo reippaasti. Eilinen vanhaherra käveli vastaan ja moikattiin.

 Matkaan lähden, matkaan lähden...

Matka ahvenjärven päähän taittui rivakasti rannanvierustaa pitkin. Ennen puronylitystä huomasin, että kompassi oli hävinnyt (jo toisen kerran hammastunturissa!) ja lähdin rivakasti taakseepäin etsimään sitä. Eihän sitä löytynyt, joten nyt oli yksi suunnistaja vähemmän. Toisaalta koko reissu meni käytännössä siihen, että mie menin kompassin kanssa ja muut tuli perässä.

Istahdimme puron ylityksen jälkeen ja ihailimme aurinkoista ahvenjärveä. Pikkukalat uiskenteli purossa ja iso petolintu syöksähteli veteen kalojen toivossa.

 Poronraato

Olimme kohtalaisen yksimielisiä siitä, että menemme kartalta katsottuna suoraan aitamoroston laen kautta hammastuvalle. Talsimme kuivunutta Puronpohjaa kunnes päädyimme suolampareen reunalle katselemaan karttaa ja Aittamorostoa. Ennen kuin edes pääsimme toiselle puolelle lampea huomasimme siinä kulkevan poroaidan. Kaverit päästelivät ärräpäitä hetkisen ennen kuin löysimme sopivan kohdan mistä aitaa nostamalla pääsimme alitse.

Maisemaa Ahvenjärven suuntaan

Vaikka nousu ei ollutkaan kovin jyrkkä, niin kuumus teki sen todella raskaaksi. Ei sitä kovin pitkään pystynyt kulkemaan ennen kuin piti pitää taas tauko. Metso (todnäk.) pyrähti lentoon jostakin varvikon suojista. Ei ole kyllä tullut tehtyä yhtään reissua hammastunturiin, ettei oltaisi johonkin metsäkanalintuun törmätty.

 

Hauskoja piikkejä oksien tyvistä muodostunut.

Laelle päästiin ja sen jälkeen huilattiin pitkin pituuttaan metikössä va rmaan kymmenisen minuuttia. Alas rymisteltiinkin kohtalaisen nopeasti ja päädyttiin Aittaojan ympärillä kasvavalle suolle. Oja oli hyvin kapea ja kohtalaisen matala, mutta siltikin näin kaukana järvestä näkyi hyvän kokoisia kaloja uiskentelemassa. Päätimme yrittää rykäistä suoraan suon ylitse huonolla menestyksellä. Puron yli pääsemiseen kului kohtalaisen kauan ja kun puron toisella puolella oltiin, niin ei löydetty tarpeeksi kuivaa kohtaa (kuivasta kesästä huolimatta), että oltaisiin päästy metsän puolelle. Lopulta järki voitti ja päätettiin ylittää oja ei-niin-soisesta paikasta samalla saaden hiukan palautetta suunistamisesta. Joki tai puro oli juuri sen verran leveä, ettei yli viitsi hypätä ja sen verran syvä ettei kahlaamalla selviä.

Etiäppäin!

Ylityspaikka löytyi alempaa ja samalla muistot tulvivat mieleeni: Tämä paikka oli sama paikka mistä kuljettiin yli, mutta vastakkaiseen suuntaan kaksi vuotta sitten. Ja hei, siellähän on sama vanha tulipaikka mikä viimeksikin! En voinut intoani pidätellä vaan syöksyin puron yli ja aloin rynnistämään polkua pitkin ylöspäin. Ja siinä se on, hammastupa kahden vuoden tauon jälkeen. Hienoa olla täällä taas!

Feels good to be home!

Silloin tuoreen oloiset tikkaat olivat jo saaneet harmaata väriä eikä niistä voinut tietää olivatko ne olleet seinustamalla roikkumassa kaksi vai kymmenen vuotta. Tuvan katto oli saanut mukavast ehostusta ja pitää varmasti paremmin vettä kuin viimeksi. Silmiin pisti roskien määrä: Ei ollut minun mielestä viimeksi yhtä paljon, voin toki muistaa väärinkin. Etsin samat puut kuin pari vuotta sitten mihin ripustin erätoverin odotellessani kavereita. Kasailin pätkin nuotiotarvikkeita ja virittelin nuotion ruokailua varten. Ruoka nautittiin ja palan painikkeeksi juotiin loppu "yskänlääke" erilaisilla mehuilla terästettyinä. Tällä kertaa ruokailu oli ihmisten aikoihin eikä kahdelta aamuyöstä niin kuin viimeksi. Geologiamies matkakumppanin kanssa saapui paikalle myöhemmin. Siinä se ilta sitten vierähti, niitä näitä jutellessa vieraat keskenään kuin olisivat ikänsä tunteneet...

 

Baari on auki, ilmainen kierros!

OP 2 Päivä 1: Vanhoja ystäviä, tuttuja henkilöitä ja uusia tuutavuuksia.

Towerit Wilfred ja Lonewolf etelästä kertovat matkan tapahtumista (sininen teksti)

Matka alkoi Lahesta sateisissa merkeissä ja lapin huumaassa. Päässä soi vaan Souvarit ja silmissä tunturit ja kuukkelin jalluhillamunkit

Matka savonlinnaan oli tylsää jurnutusta ja suoraa tietä.

Matkalla savonlinnasta Rukalle syötiin Kuopion abc-burgerit ja jatkettiin Kajaania kohti jossa perus berliinin munkit ja kahvit.

Matka oli joutusampaa kun oli kaveri kenen kanssa puhua

Eka yö oltiin Suomussalmella ja ennen sitä oli tosi synkkää: ukkosti ja satoi hemmetisti... onneksi tällöin oli ainakin toinen ajovalo päällä kun jossai vaihees vastaantukijat vilkutyeli pitkiä ja mikään valo ei palanut.

Eka yö Suomussalmella oltiin kesäteatterissa

Ei meinannut saada unta kun oli lauantai yö ja meno oli kuin jostain Kalajoen Hiekoilta ryyppäjäisistä. Jumputusta kesti aamuun asti 6 melkeen ja niin myös ölinää.

Aamulla 10 aikoihin porotkin olivat moikkaamaasa hiljaiazuuzessa.

Ei ehkä tullut kaikkia kun valitti jotain.

 Porot häiriköimässä

 Joku Random kesäteatteri

Matka jatkui kohti pohjoista ja matkalla pysähdyttiin Rukalla valloittamassa Valtavaara ukkos kelissä. Ei satanut, mutta tosi hiostava keli ja tuskaista kävellä.

Kaunispäälläkin käytiin ja tarkistamassa prospektorin kaivos.

Sieltä takasin tullessa alkoi satamaan hetkessä ja välähti salama sen verran et sokastui hetkeksi ja samantien päänpäällä jysähti tosi kovaa, että molemmat heitti heti slaavikyykkyyn ja lähti juoksemaan autolle kuin armeijassa epäsuoran tulituksen alla.

Yö meni autossa epämukavasti marsipaanien hyökkäysalueella rajun ukonilman vuoksi, teltatkin ois varmaan vaan turhaan kastunut.

Ennenkuin lähdettiin hakemaan Nuottista tai samana päivänä ihmeteltiin, juotiin ilmaiset kahvit ja syötiin grillillä ja terasillla yhet pitkät.

Itse eksyin Ivalojokeen uimaan juuri ennen ukkosmyräkkää.

.

Nuottakuningas jatkaa

Sain kyydin Inarista Ivaloon kaverilta. Tummat ukkospilvet kohosivat Ivalon suunnalta ja erityisesti Nellimissä näytti ukkostavan ja rankasti. Oltiin sovittu, että tavataan kahvilan edessä marketin luona. Ihmettelin, kun kavereita ei alkanut kuulumaan. Yritin soittaa, mutta en saanut vastausta. Ukonilma oli pistänyt liittymät matalaksi, mutta onneksi viesti meni perille. Olin vahingossa sopinut tapaamisen toisen marketin pihaan, vaikka olin tarkoittanut sitä, mihin minut jätettiin. Tervehdysten jälkeen päädyimme syömään pizzaa yhteen kuppilaan. Valitettavasti korttiautomaatit eivät toimineet ukkosen johdosta ja valikoima oli suppeampi, kun kaikkea ainesosia ei ollut tarjolla. Kaverit jupisivat asiaan liittyen, mutta saatuamme mahat täyteen olimme taas iloisia ja reippaita lähtemään kohti vaellusta.

 Alkusäätöä

Eikä aikaakaan, kun oltiin oikealla soratiellä. Kartan ja GPS:än avulla etenimme kohti päätepistettä, joka oli Pasaslompolon tien päässä. Sade vaikutti uhkaavasti lähestyvän. Pidimme taukoa, että kaverit saivat rinkat pakattua kunnolla. Juuri kun rinkat olivat takaisin autossa niin sadekuuro iski oikein urakalla. Hetken se vain onneksi kesti. Jouduimme ajamaan hetken takaisin, koska kaverilla jäi aurinkolasit tielle. Maasto parkkipaikalle oli vaihtelevaa: Välillä oli melkein koskematonta metsää ja toisinaan pelkkää avohaakkuden jälkiä. Muutaman kartantuijotustuokion aikana automme ohi ajoi pari autoa. Eikö me saadakkaan yksinoikeudella nauttia erämaan rauhasta? Vaikka tie oli hyväkuntoinen, niin emme ajaneet tien päähän vaan jätimme auton varalta tien poskeen levikkeelle: samalla päästin testailemaan, vieläkö kompassisuunnassa pysytään.

Varokaa Heavy metallista pitävää viikatemiestä!

Otimme suunnan kohti Rautujärveä. Matka alkoi talsimisella avohakatun rinteen päälle josta oli ihan hienot näkymät Pasasjärvelle. Huomasi kyllä missä menee erämaan ja talousmetsän raja. vaikka puuta kasvoi rajalla, niin eron huomasi selvästi: erämaassa oli selkeästi vanhempaa ja monipuolisempaa kasvustoa, kun rajan toisella puolella. 

Pasasjärvi

Erämaassa taas! Maasto ei ollut siitä helpoimmasta päästä kulkea: Oli louhikkoa, vetisiä ojia vaikka mitä. Hyttysiäkin oli ihan riesaksi asti: Valitin, että niitä on enemmän kuin viimevuoden vaelluksella. Kaverit olivat vahvasti eri mieltä. Tovin talsittuamme alkoi ripsimään vettä ja saatamaan vielä enemmän. Pääsimme sateen saattelemana Rautujärvelle jonka takaa häämötti tuttu näky: Loivapiirrteinen Hammastunturi, kahden vuoden tauon jälkeen! Omanlainen tunnehan siitä kehkeyty etelän vetelän syräemmeen.

 Sadekuuron jälkeen

Pidimme taukoa ja lepäilimme samalla, kun katsoimme miten säätilanne kehittyy.

Hetken päästä näimme, kun joku talsi tulosuunnasta polkua pitkin meitä kohti. Hän pysähtyi kohdallemme ja aloimme juttelemaan niitä näitä. Ihmettelin, että onpa tutun oloinen heppu, missä olen nähnyt hänet aikaisemmin? Kesksutelu jatkui ja selvisi, että hän on ollut myös hammastunturissa aikaisemmin. "Milloin?", kysyimme ja saimme vastaukseksi, että pari vuotta sitten. Sanoi käyneensä Hammastunturin tuvallakin. Wilfred uteli, että oliko silloin jo tuoreet tikkaat talon seinustalla? Ei ne kuulemma olleet ollut, kun hän oli ne itse oli tehnyt sinne. Hänhän oli ollut siis sama henkilö, kuka oltiin tavattu pari vuotta sitten hammastunturissa! Mikä todennäköisyys? Sama päivä ja samasta suunnasta lähteä hammastunturiin henkilön kanssa joka sattumalta tavattu 2 vuotta sitten erämaassa. Hetki kului, että hän itse tajusi ketä olimme. Itse tuli kerrottua, miten me taas päädyimme hammastunturiin, vaikka alunperin oli tarkoitus mennä tsarmitunturille. Yhteensattuma huvitti häntä yhtä lailla, niin kuin meitäkin. Sanoimme kättäpäivää hyvästit, kun lähimme eri suuntiin. Oli kuulemma porukkkaa tulossa Rautujärven päivätuvalle, mutta käänytyivät takaisin autolle hakemaan unohtunutta tavaraa hän tiesi kertoa. No hitsiläinen, ei saada siis vieläkään nauttia yksin erämaasta.

Kuvasta ei ehkä näe, mutta viiksien kanssa näyttää ihan Risto Salmelta

Kauan ei kulunut, kun olimme Rautujärven päivätuvalla. Sadekkin oli loppunut ja paikat kuivunut, joten oli ilo laittaa ruokaa ulkona. Ekaksi päätettiin kuitenkin päätimme mennä sisälle tupaan ja nauttia vähän synttärilahjaa oikein porukalla. Hetken jauhettuamme niitä näitä näkyi ikkunasta, kun kaksi henkilöä lähestyi tupaa. Emme jaksaneet vielä siirtyä, joten odottelimme, kun he tulivat ovesta sisään. He hieman hämmästyvät, kun myös paikalla oli muitakin. He olivat hesasta, mutta toinen heistä oli kiertänyt lappia jo pitkän tovin (ja se myös näkyi hänen olemuksestaan) vähän kaikkialla. Hänen harrastuksenaan oli malmienetsintä, jonka takia hän kantoi painavaa metallista vasaraa/mikälie mukanaan. Annoimme heille tilaa tupaan ja aloimme pystyttää omia majoitteita ennen ruuanlaittoa.

Siellä se siintää, Hammastunturi!!

Koska syntymäpäivä oli ollut ihan hetki sitten, niin päätin tehdä omena/mustikkapiirakkaa nuotiolla. Se loppupelissä ei oikein onnistunut, pohja paloi aika huolellisesti, mutta kyllä siinä silti makua oli. Kuukkelitkin ilmaantui paikalle. Niille piirakka kelpasi oikein hyvin. Koetin tarjota kädestä ja heitin maahankin, mutta ei ne oikein hoksinut herkkupaloja. Yksi lintu meinasi napata kädestä, mutta hypähti maahan, josta taas hyppäsi lautaseni viereen syömään makupaloja lautaselta Siinä vaiheessa kuului kova Perkele ja muutama muukin huolellisesti valittu laatusana, ja kaikki elukat kaikkosivat varmaan parin kilomterin säteeltä, kun ainoastaan lautasella olevat herkut kelpaa. Tuli kuukkelikiintiö hetkeksi täyteen joka huvitti melkoisesti muita kanssamatkaajia. Sitten hetkeen ei kuukkeleita näkynytkään. Nuottikselta siis lensi perinteisesti letut ja on aina yhtä hauskaa katsottavaa :D

 Välttävästi meni, mutta tulipahan tehtyä