Illaksi tyynynyt tuuli virisi vähäsen
aamuyön tunteina johon sitten heräsin. Koitin nukkua erätoverin
lepatuksesta huolimatta huonoin tuloksin. Vähän pelkäsin, että
repeääköhän kangas joten pakkasin sen kasaan ja nukuin loppu-unet
(pari tuntuia) männyn persiissä.
Lonewolf ei vaan nyt jaksa
Alkumatka taittui nopiasti
Hammastunturin rinnettä pitkin koilliseen. Siellä oli matalampi
nyppylä josta pääsisimme näkemään poroerotuspaikan. Hienosti
näkyi erotuspaikka kotineen Mönkijäura meni portinpään ja
nuovakkapään yli. Internettiä selatessani se näkyi vielä
jatkuvan Ivalojoen pohjoispuolella kulkevan tien päähän. Eli ei
siis kovin kauvaksi siitä mistä käännyttiin Pasasjärvelle.
Kapusimme alas ja tutkailimme aluetta.
Paikka ei ollut yhtä roskainen kun kämppä, mutta silti täältäkin
joitakin tölkkejä löytyi. Ihmeteltiin aikamme, lepäsimme ja
joimme vettä jonka jälkeen matka tututtuun tapaan jatkui.
Poroerotuspaikan kota
Helle tuntui kokoajan pahenevan ja
aurinko porotti armottomasti. Varmasti lämpimin vaelluspäivämme
koskaan. Vaikka lapista sanotaankin ettei tarvitse periaatteessa
kantaa vettä, kun kaikki vesistöt ovat juomakelpoisia. Voin sanoa
osittain eriävän mielipiteeni: Erityisesti helteellä jolloin
vedenkulutus on aivan eri tasolla, kuin normalisti, niin silloin on
hyvä kantaa useampaa litraa vettä mukanaan. Eilenkin tuli tilanne
jossa vesi loppui itseltänikin vaikka mukana kulki kolme litraa (!)
Hetken saimme etsiä aidasta kulkuväylää, muta lopulta löydettiin.
Kohtapuolin saimme uudestaan mennä aidasta läpi, mutta onneksi
tällä kertaa oli kunnon portti mistä mennä.
Wilfred välttämättä halusi käydä
paskaluottumilla, mutta minä sanoin eriävän mielipiteeni vedoten
siihen, että siitä tulisi turhaa lenkkiä. Päädyimme lopulta
siihen että menisimme hammaskurun kautta lähimmälle Paskaluottuma-nyppylälle.
Loiva rinne jatkui tovin jonka jälkeen
alkoi alamäki kohti kurun pohjaa. Onnistuin valitsemaan juuri sen
ainoan kivikkoisen ja vetisen alueen joten vauhti vähän hidastui.
Lopulta olimme kurn pohjalla jossa hivenen oltiin auringolta
suojassa. Hauskan näköinen paikka, kannatti tulla. Joku
peurakuoppakin näytti olevan missä ruokatauko pidettiin.
Ainakin tässä kohti ei voinut kyllä
uomaa joeksi kutsua, mutta varmasti alempana se olisi isompi virta.
Vesi ei aluksi houkutellut juomaan, mutta ylempänä suosta pilkisti
aukko jossa vesi virtasi huomattavasti puhtaampana. Tämä suo oli
khyl hivenen märkä, mutta yli päästiin helposti kuhan vaan viitsi
katsoa mihin jalkansa laittaa.
Ylös
Sitten alkoikin se kipuaminen
Paskaluottuman rinnettä ylös. Heti silmään pisti miten vanhaa
metsä oli verrattuna siihen mitä hammastunturissa keskimäärin.
Puut olivat todella korkeita ja paksurunkoisia ja keloja oli
hämmentävän paljon. Kuumus tunkeutui puiden muodostavan harvan
suojan läpi armotta. Vaikka noustiin tosi nopeasti rinnettä ylös
niin voimille se kyllä otti. Puolessa välissä pidettin tauko jonka
aikana torkahdin. Vielä tiukka rypistys ja päästin huipulle.
Karttaa pähkäiltiin ja tuumailtiin mistä mennään Ahvenjärvelle.
Paikaksi valikoitui tasaisen tappava maasto jota oli tylsä kävellä.
Tässä vaiheessa itse olin aivan loppu, johtuen helteestä, nopeasta
rypistyksestä kukkulan päälle ja energiavajauksesta.
Näitä riitti
Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan
jälkeen pääsimme perille, laskimme rinkat pois ja pidimme reilun
tauon. Kaikkien kehonkielestä paistoi uupumus. Päätimme kuitenkin
vielä kulkea hetkisen eteenpäin.
Saadessamme ruokaa syödäksemme ja
kahvia päälle niin olo jo parani selkeästi. Sää kun oli oikein
nätti niin päätimme kaikki pulahtaa järvessä vilvoittelemassa.
Aurinko kuivasi kaiken todella nopeasti.
Näinköhän tuolta mitään tulee?
Ilaksi kun oli luvannut hyvää säätä
niin Wilfred halusi välttämättä kokeilla perhonheittoa. Minä
menin edellä rantaan ja totesin harmikseni rannan
pitkältä matkalta todella matalaksi. Näinköhän täältä mitään
kalaa tulee mietin itsekseni. Lopulta Wilfred tulee paikalle ja
ojennan hänelle perhovavan jonka päähän olin sitaissut red tagin,
yksi parhaista harjusperhoista.
Opetin häntä rullaamaan eikä
aikaakaan kun heitot alkoivat jo olemaan not bad-tasoa, mutta silti
liian lyhyitä. Tai niin minä ainakin luulin.
Kymmenen minuutin
päästä vapa taipuu kunnolla ja siima alkaa leikkaamaan siksakkia
veden pinnalla. Wilfredin silmät suurentuvat hämmästyksestä.
Neuvoin häntä pitämään perhosiiman sormen ja vavan välissä
samalla kun kiskoo siimaa lähemmäksi. Näin hän tekikin. Hetken
päästä valtavan kokoinen ahven (no ei se mikään JÄTTI ollut,
mutta ainakin 600g silti) ilmestyy näkyviin Red Tag suupielessään.
Hetken väsyttely jonka jälkeen nappaan kalan haaviinii ja alkaa
onnenhuudot, että puoli Hammastunturia varmaan kuuli sen.
"Ei noin isoja ahvenia ole
olemassakaan", sanoi Wilfred hämillään. Valitettavasti kello
alkoi olemaan sen verta paljon, ettei aikaa kalan laittoon olisi
ollut tarpeeksi. Heittelin aikani perhoa saadakseni vaan
nollatuloksen. Todella harmillista, kun sama (ja vielä pahempana)
sattui koulun reissulla elokuussa Hammastunturissa.
Wilfredin ensimmäinen vapavälinein pyydetty kala olikin ihan hyvän kokoinen
No seuraava päivä sit vaan rykäistiin
autolle ja hajoiltiin ja huudettiin toisimmelle parikymmentä
sekunttia. Osa ruisleivistä jotka jäi autoon oli ottanut hometta,
osa oli vielä syötäviä.
Vielä mentiin
Nuottakuninkaan palveltavaksi asuntolaan, jossa hyvät letut
nautittiin ja saunottiin Inarijärven rannassa ja nautittiin vielä
kesästä. Jos vaan olisi voinut olla pidempään niin ehdottomasti
olisi vielä muutaman päivän oleillut.
Takasin mentiin ja
yövyttiin Iivaaran kupeessa kuusamossa. Oli ihan hieno pieni paikka
ja emmittiin pitkään, mennäänkö autiotuvalle yöksi vai
telttoihin. Päädyttiin 10min pähkäilyn jälkeen telttoihin ja
valloitettiin seuraavana päivänä Iivaara, joka oli ihan jees :D
Salpalinja hommeleita myös ihmeteltiin ennen kuin lähdettiin Savonlinnaa kohti. loppu matka menikin jutellessa nyrkkeilystä ja
turpaan saamisesta.