Aamulla
oli täydellistä! Ei ollut hyttysen hyttystä mailla eikä
halmeilla! Kahvivedet kiehumaan nuotiolle ja odottelemaan toisen
ylösnousemusta. Wilfred ihmetteli teltassaan edeltävänä iltana
ähkimistäni ja kiroamistani ja kuunteli huvittuneena taisteluani
kuumuuden ja verenimijöiden kanssa. Minä en nähnyt siinä kyllä
mitään hauskaa.
Tänne sitä aamukahvia prkl....
Jännitys
kasvoi kun lähdön hetki koitti. Otimme rinkat pykälään ja
lähdimme talsimaan!
Alkumatka
oli mönkijäuraa jotenka tunsimme kuinka vauhti kiihtyy. Maisemat
oli puolestaan aika pliisuja: Aika tasaista mäntymetsää ja
tunturikoivikoita. Välillä joku suo jonka vastarannalla
vaara.
Mutta välillä näkyi jotakin mieleenpainuvaa:
Erään
suon laidalla oli toooosi iso mänty jossa yli reidenpaksuiset
alaoksat kurottuivat kolmen metrin päähän rungosta. Männyn rungon
ympärys oli kauttaaltaan metson kikkareiden peitossa.
Aika
kului ja oli tarkoitus pitää ruokataukoa. Itselleni muodostui koko
reissun ajaksi ongelmaksi risukeittimen puuhuolto: Jos löytyi
koivua, se oli auttamatta liian lahoa polttoaineeksi käyttämiseen.
Onneksi tuohi säilyi parempana ja kelottunutta katajaa löytyi
tarpeeksi missä ei ollut mäntyä.
Välillä joku tunturi sieltä pilkisti
Kävin
nopealla huussitauolla ja ihmettelin, että mikä siellä oikein
tulee? Lopulta tajusin, että hevosia ratsastajineen. Kiirehdin
wilfredin luokse ja kun sanoin mitä näin, niin hän ei meinannut
uskoa. Lopulta kavion kopse kasvoi ja kolme hevosta + läskipyöräilijä
menivät ohitse. Huomasivatko he edes meitä? Ei ainakaan päät
kääntyneet. Testasimme lopulta, että kumpikin käveli ohitse
polkua pitkin toisen istuessa paikallaan hievahtamatta. Totesimme,
että ratsastaessa on hyvinkin voinut jäädä meidät huomaamatta
kun meillä kerran on maanläheiset värit vermeissä.
Matka
jatkui ja lämpötila jatkoi nousemistaan. Ei se yhtä paha ollut kun
hammsatunturissa 5v sitten mutta olihan se meno nihkeätä. Oli niin
kuuma, etttei räkkäkään viihtynyt.
Suo-alueet
alkoi kasvamaan ja sitämukaa maisemaakin alkoi levittäytymään
enempi. Nyt alkoi jo maisemiakin näkymään!
Metsonkakkea
Edessämme
oli suo jonka toisella puolella olisi järvi mäen takana minkå
vastarannalla kohosi meidän leiritunturi.
Suo
meni kohtalaisen helposti yli,, mutta mäki tuotti hankaluuksia:
Karttaan oli merkattu joku reitti vaaran vasemmalta puolelta muttemme
nähneet missä. Hetken kinaamisen jälkeen otimme suoran
kompassisuunnan järvelle. Ei olisi ehkä kannattanut: Tiheää
koivupuskaryteikköä jota mentiin ylösalas. Ja kalahaavi oli vähän
väliä kiinni oksissa. Kun päästiin vähän avoimemmalle paikalle
olimme aika poikki...
Looikoilimme
kalliopahdalla auringon porottaessa. Otin oman ja Wilfredin
juomapullon etsiäkseni vettä purosta mikä oli merkattu karttaan.
Yllätykseksi sitä ei meinannut löytyä. Jossakin kohdassa vesi
virtasi ihan pikkuisen ja täytin siitä toivoen etten mitään
vatsanpuruja saisi samalla.
Ennen
jatkamista tankkasimme vielä mustikoita (mitä oli pirusti) posket
täyteen pariin otteeseen. Siitä tulikin meidän taukosnäksi numero
yksi.
Nyt
matka oli väehmmän vaivalloista mitä aikaisemmin, mutta meidän
maali (eli järvi) ei tuntunut lähestyvän. Ei sitten millään.
Lopulta se pilkotti koivujen välistä mikä tuntui niiiiiin
huojentavalta näyltä. Riensimme järven rantaan tekemään pienet
välikuolemat.
Hienot maisemat järvellä!
'Hetken
koomailtuamme näimme ratsastajien tulevan takaisinpäin. Koetin
huudella heille jotain mistä Wilfred ei oikein tykännyt.
Maisemat
olivat upeat: Tunturi näytti kohoavan suoraan peilityynen järven
rannasta ja vasemmalla pienen metsäkaistaleen takana kohosi lisää
tuntureita. Eikä hyttysiä!
Ainoat mitkä teki minulle kiusaa
oli kalat. Eikä ihan pienet kalat. Mitä pinnan pyörteistä ja
rinkuloista näkin niin ne oli siikoja ja vähän isompaa kaliiperia.
Pitäisiköhän tääne tulla packraftin kanssa syksyllä
verkottelemaan? Ei tuota matkaaa olisi kuitenkaan kuin ”vain”
kuusi kilometriä autolta.
Jatkoimme
järven vasenta rantaa ja puiden takaa pilkotti toinen järvi vielä
koeampien tunturimaisemien kanssa.
Järvet
jäi taaksemme ja matkamme suuntasi ylöspäin vaikkakin tänä
aikana olikin ylös-alas liikettä pienten kumpareiden muodossa.
Vaikka
päivämatka(t) eivät ole pitkiä niin kuumuus vaati veronsa:
Taukoja pidettiin kohtalaisen tiuhaan ja vedettiin mustikoita niin
paljon kun suinkin vaan sai kahmittua lähimättäältä tauon
aikana.
Vihdoinkin
alkoi tunturimännyt vähenemään ja sitävastoin tunturikoivut
alkoivat vallata maisemasta alaa. Mitä ylemmäksi mentiin niin sen
paremmaksi maisemat kävivät. Ja pitihän niitä jäädä tölläämään
kun kerran purojakin sopivast virtasi mistä sai tankattua vesivaroja
kun ei niitä huipulla kuitenkaan olisi.
Vaikka tunturikoivikolle
päästiin niin näky oli sen suhteen aika lohduton: Mittarimatotuhot
ovat ollee täällä suuret ja periaatteessa ympärillämme
levittäytyi koivujen hautausmaa. Vain satunnaiset koivut
sinnittelivät kuolleiden sisarien ja veljien joukossa. Oli edes
vähäinen notkelma niin siellä lämpötilat ovat olleet sen verta
alhaiset, että mittarimadon toukat ovat kuolleet ja koivut ovat sitä
myötä säästyneet.
Vesitauko-mietiskelijä
Asettelimme
majoitteet lähekkäin ja aloimme keräilemään nuotiotarpeita. Se
oli suhteellisen helppoa, koska tunturin huipulla oli yllättävän
paljon männynrisuja ja tietenkin mäntyjen juurella oli paljon
keloutuneita oksia. Kohta nuotio pöhisikin iloisesti.
Olin
päättänyt yllättää Wilfredin ruuanlaittotaidoillani: Tarjolla
oli kuivatuista aineksista tehtyä porokeittoa koskenlaskijalla
höystettynä. Isot kehut keräsi taidonnäytteeni.
Palanpainikkeeksi
naatimme kahvia ja ihmettelimme maisemia kiikareilla jos vaikka
jotakin näkyisi.
Maisemista
ei löytynyt mitään mainitsemisen arvoista, mutta auringonlasku oli
sitäkin upeampi! Ihan kuin jostakin luontodokumentista! Siitä
kehkeytyi ihan näpsäkkä timelapse-videokin.
Vesivarannot
alkoivat olemaan vähänpuoleiset jotenka lähdimme kroksit jalassa
alarinteeseen etsimään puroa. Tovin sitä kyllä sai etsiä ja
pimeys laskeutui huyvää tahtia.
Kun
tulimme takaisin meitä odotti verenimijöiden kauhea armeija. Määrää
kuvasti hyvin se, että kun piti käydä pika-paskalla (1min) jalat
olivat täysin syöty vaikka kuinka yritti huitoa.
Hieno ilta-aurinko
Ei
kun unta kaaliin vaan.
Mutta
ei.
Jostakin
kumman syystä louteen alle oli kerääntynyt kuumaa ilmaa ja sama
katastrofi toistui kuin edeltävänä iltana. ”Tämä ei voi olla
totta” päässä kaikui. Mutta koska autoa ei ollut niin ahtauduin
tällä kertaa hyvissä ajoin vaelluskumppanini telttaan ennenkuin
menetin järkeni.
Ja
taas toistui sama juttu kuin edeltävänä iltana: umpinainen majoite
(auto/teltta) oli paaljon viileämpi kuin avoin loue missä ilma
kuitenkin kiersi.
Hyvin
(Routalempi) Jännä...