KSJSR osa 3:Sekalaista shaissea.

Joskus kauan aikaa sitten (eli kolme vuotta sitten :D) kun kävin vielä aktiivisesti salilla, niin pitkän tauon jälkeen lihakset olivat aivan jumissa vaikka kuinka teki venyttelyjä. Seuraavana aamuna se tuntui koko kropassa. 

 

Huomenta poika!

 

Nyt vastaava tunne oli jaloissa viimeisen kahden päivän rymyämisen jälkeen. Vaikeuksia oli päästä makuupussista pois ja horjahtelin kuin humalainen.

En ajatellut enään mennä Tenniölle kalaan, joten otin aamun hiljaa ja rauhallisesti kipeiden jalkojen takia. Aamutoimisa kului varmasti tuplat mitä normaalisti.

Vaikka vieraskirjan mukaan retkeilijöitä käy max 4 kertaa vuodessa, niin paikallisia siellä käy senkin edestä ottaen huomioon kaljatölkkien määrän. Ympäri kotaa lojui melkein kympin edestä pulloja. Siivoilin ne yhteen kasaan ja pujoittelin siimanpätkällä yhteen, että ottaisin ne kauppaan mukaan.

Muutenkin paikka oli aika ruokottomassa kunnossa: Polttopuut olivat vajassa hujanhajan ja tulipesästä lähti kolme sankoa (!) tuhkaa. Hauska sidenote: Huussista löytyi vessapaperia pari melko tyhjää rullaa, kun UKK-puistossa ei ollut yhdessäkään paikassa.

Paikkoja siivoilessani ja jalkojen vetreytyttyä enemmän katselin myös jokea ylävirtaan ja vaikutti oikein mielenkiintoiselta kalapaikoilta sielläkin. Tämä paikka kyllä pitäisi ehdottomasti käydä isommalla porukalla katsomassa.

Maltiojokea

Aikani köpötellessäni jalat palautuivat vähän paremaan kuntoon ja lähdin rinkan, tyhjän pikkurepun, virvelin ja kaljatölkkihässäkän kanssa mönkijäuraa/moottorikelkkareittiä pitkin.

Vaikka matka oli lyhyt niin se ei-niin-hyvässä-kunnossa olevilla jaloilla tuntui kestävän ikuisuuden. Olisi ollut varmaan aika näky minun rymytessäni tölkkien kilistäesssä.

Välillä pysähtelin ihailemaan suomaisemaa ja napsimaan hilloja. Tästä päivästä kehkeytyi oikein lämmin, aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Yläkroppa hikoili kuin pieni sauna, mutta jalat nahkapussihousuissa olivat oikein jees, no problem.

Soratielle päästin suht. kunniakkaasti. Aurinko helotti ja paljasti teiden varsilla kivasti mustikoita. Jätin tavarat maahan ja aloin poimiman marjoja kuksaan. Porot tulivat ihmettelemään lojuvia varusteitani ja tulivat pöljäilemään samoille marja-apajille. Nostaessani päätäni ne lähtivät sitten nulkkaamaan kovaa kyytiä pois.

 

Paljon marjoja.

Autolle päästiin ja alettiin huristelemaan takaisinpäin. Autoja tuli hirveästi vastaan, olisikohan ollut metsästystapahtuma oransseista livieistä ja koirista päätellen? Niilihaarassa pidin ruokataukoa ja kenttääkin löytyi puhelimeen. Puhelimesta kuuluui paljon piippauksia soittoyritysten johdosta. Turvallisuussunitelman saaneet henkilöt olivat huolestuneet, kun eivät olleet saaneet yhteyttä puhelimeen ja olivat laittaneet poliisit perään. Tapahtuma sai onnellisen päätöksen ja ruokatauon jälkeen jatkoin matkaa kohti Naruskaa. 

 

Poron (?) luukasa

 

Hämärä oli jo laskeutunut, kun pääsin asfalttitielle. Ei tarvinnut asfalttia ajaa kuin kymmenisen kilometriä ja päästiin uudelle soratielle kohteena karhutunturi. Kartta ja GPS sanoivat, että autotie jatkuisi tunturin juurelle. Niinhän se jatkuikin vaikka taas tuli edestakaisin ajoa. Lopulta alkoi kivinen ylämäki jota kuitenkin jotenkin pääsi ylöspäin, kohtalaisen levikkeen kohdalla parkkeerasin auton ja sähläsin sen nokka alaspäin rinnettä.

Otin tavarat kantoon ja lähdin kävelemään tähtien valossa kohti kotaa. Teoriassa olisin tien kunnon puolesta voinut ajaa autolla aivan kodan viereen, mutta ehkä parempi näin. Laitoin tulia vähän pesään, keittelin vettä ja luin paulaharjua ennen nukkumista.

Yöllä heräsin vähän väliä sateen ropinaan joka itse asiassa vähän kasteli makuupussiakin eräästä reiästä. Sade tuntui vaan jatkuvan joten päätin jatkaa unia.

Herätessäni päädinn ihailemaan kotaa kunnolla joka oli oikein hieno ja siisti. Päätin kuitenkin mennä aamiaisen nauttimaan ulos eeppiseen hernerokkasumun keskelle.

 

Tarkoitukseni oli tänne tultaessa mennä ihailemaan maisemia tunturin huipulta. Epäilin vähän sumun haittaavan maisemien katsomista, mutta ajattelin silti käydä huipulla kun kerran tänne asti päästiin.

En kerennyt kävellä kuin pari sataa metriä kun alkoi satamaan kovaa. Sade vaan tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Olin varannut sadeviitan varalta mukaan jos vaatteet kastuu. 

Kova sade kesti parikymmentä minuuttia, mutta sarkatakki ja nahkahousut selvisivät moitteetta.

Oli aika toiveajattelua nähdä maisemia tällä säällä. Huipulla oli Silent Hill-mainen sumu (+ epämääräinen rakennus) ja vaarojen/soiden mosaiikki jäi näkemättä. Autolle päästyäni sumu sitten hälveni. Onneksi sentäs nytten näkyi venäjän puolelle komiat tunturit.

Silent Hill, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti

Vielä oli katsomatta Aatsingin hauta: Parikymmentä kilometriä pitkä repeämä. Paikka näytti jo hienolta kun kääntyi tielle, kuin muumilaaksoon ajaisi. Korkea vaaranrinne toisella puolella ja peltoa ympäriinsä. Kartta kertoi erään vaaran päällä olevan näköalatornin.

Tie jatkui soratienä ja kohta muuttui huonommaksi ja vielä huonommaksi: Routavaurioita kummassakin reunassa ja keskellä, isoja kiviä ja puolen metrin heinää. Aloin tulla jo epätoivoiseksi, että pääsenkö enään edes kääntämään autoa. Lopulta pääsin kääntämään auton, eikä pohja osunut kuin kaksi kertaa (paluumatkalla) maahan.

Tie olisi vielä mennyt mutkan kautta joten rynnistin suoraan vaaran rinnettä ylös tielle joka johti polulle. Polku (ja hieno pahka) löytyi nopeasti ja jatkoin kohti huippua. Huipulle päästiin ja näköalatorni löytyi, mutta maisema peittyi puiden taakse. Sieltä täältä näkyi tunturia ja vaaran rinnettä. Kopterikameralla varmasti olisi tullut hienoa kuvaa.

 

 Tällaista vaaran päällä.

Joo, ne maisemat olisivat voineet olla vähän paremmat...

Olisikohan aatsinginhaudan pohjalla olevalla vaellusreitilä avautunut paremmat näköalat?

Hetken hengähdettyäni menin takaisin suoraan rinnettä alas (ja onnistuin kävelemään harhaan :D) jonka jälkeen autolle ja kohti Kuopiota.