KV-päivä 2: Suunnitelmat uusiksi

KV-päivä 2: Suunnitelmat uusiksi

 

Tänä aamuna oli pakkasta -8C. Se tiesi, että päivällä olisi hankikantoa joka olisi loistava juttu näin umpihankihiihdon kannalta. Eikä se häviäisi, vaikka päivällä menisi plussalle. Taivas oli kirkas, ja aurinkokin alkoi lämmittämään. Ei kulunut kuin tunti ja mittari näytti jo nollaa celsiusta. Hanki kuitenkin kantoi, ja sitä oli mukava hiihtää. 

 Kiva sää

 

Ensimmäisen järven jälkeen oli pieni nousu ja päästiin uudelle järvelle. Katselin karttaa ja huomasin, että voisin oikaista tuon metsää kasvavan ojitetun suon kautta. Korvissani kaikuivat kaverin sanat: "Älä koskaan mene ojitetutua suota ahkiolla ja suksilla, se on yhtä helvettiä!" Ajattelin, ettei se sentäs niin paha voi olla. Jämsässäkin olin kävellyt ihan hyvin sellaista paikkaa pitkin. Ei kai niissä niin paljon voi eroja olla.

Vai mitä?

Vai mitä?

Vai mitä?

Kaverin sanat osoittautuivat todeksi: Se ei riittänyt, että ojat olivat yli puoli metriä syviä. Sen lisäksi lumi ei siellä kantanut ollenkaan. Kirsikkana kakun päälle ojissa oli huomattavasti enemmän lunta, kuin ojien välissä. Etenemisvauhti oli metri parissa minuutissa. Tällainen paikka voi myös oikeasti olla vaarallinen: Isän kaveri oli ollut hetki sitten armeijan kertausharjoituksissa. Siellä oltiin suksilla menty ojitettua suota pitkin ahkiomies edellä.Yhtäkkiä ahkiomiehen alta oli lumi pettänyt ja mies oli tippunut pari metriä ojan pohjalle. Kyseinen henkilö ei saanut muuta kuin kovan sätkyn, mutta ainekset isompaan onnettomuuteen olivat käsillä.

Edettyäni 20 metriä totesin, ettei tästä tule hevon helvettiä. Palasin samoja jälkiä takaisin järvelle katsomaan karttaa. Päätin kokeilla toisesta kohdasta, jossa ojitettua suota oli alle viisitoista metriä. Sama lopputulos. Etten menettäisi viimeisiä järjen ja itsekurin rippeitä päätin lopulta kiertää lenkin metsän kautta. Tämäkään kohta ei päästänyt helpolla, koska kyseessä oli mäki. Tampattuani mäen ja kiskottuani ahkion viimein soratielle, olin kuitenkin huommattavasti nopeampi kuin ensimmäinen ojasuoylityskokeiluni.

Aikaa oli kulunut jo sen verran paljon, että suunnitelmia piti muuttaa. Päädyin siihen, että jahka pääryisin moottorikelkkauran risteykseen lähtisin sitä pitkin kulkemaan eteenpäin. Hyvällä tuurilla voisin jopa päästä haluamaani määränpäähän, jos valoisaa aikaa riittäisi.

Luminen tie tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Ahkio raahautui vanhaa moottorikelkkauraa pitkin laidat uran reunoja raapien. 

 

Maisemat olivat lähinnä hakkuu-aukeaa, välillä kohosi vaaran rinne enemmän toisella puolella, ja välillä maisemaa avautui toisella puolella.

Vihdoin maisema alkoi avartumaan enemmän ja tiesin, että nyt päästiin moottorikelkkauran risteykseen pitkälle ja ansaitulle ruokatauolle. Mikäs siinä puuhun nojatessa ja maisemia ihailessa kauniissa säässä. Kaunis sää näytti myös olevan myös moottorikelkkailijoiden mieleen jotka hursitelivat kovaa vauhtia kelkkareittiä kumpaankin suuntaan. Itse en oikein ole ymmärtänyt kelkkojen hankkimista pelkästään huvitteluun. Hirveää tuhlausta. Eri asia jos tarvitsee sitä töihin esim. poronhoito, kalastus... ja samalla sitä voi käyttää vapaa-ajalla. Toisaalta kelkka on varmaan lapissa auton jatke, kun sitä lunta on niin paljon. Tiedä häntä, varmaan ymmärtää tätäkin asiaa paremmin KUN muuttaa lappiin...

 Tauko

Matkanteko oli todella nopeaa paljon ajetulla kelkkauralla. Ura oli itseasiassa niin kova ja liukas, että sukset vaan lipsui. Lopulta otin sukset ahkion kyytiin ja lähdin kävelemään ahkio perässä. Jyrkmmissä mäissä otin taas sukset jalkaan, että sai kokea vauhdin hurmaa. Taittuuhan se matka näinkin :D !

Luulin moottorikelkkareitin menevän keskellä jotakin ankeaa talousmetsää tai muuta vastaavaa (sitäkin kyllä oli ihan tarpeeksi erityisesti loppumatkasta), mutta reitti oli todella mielenkiintoinen. Jyrkät ja metsäiset vaarat kohosivat komeina vasemmalla puolella. Oikealla puolella taas oli aukea suo, jonka jälkeen rinne jyrkkeni nopeasti. Tämän ansiosta oikealle avautui kauniit maisemat kauas venäjän puolelle. Siellä näkyi paljon korkeita tuntureita, ehkä jopa se "alkuperäinen Sallatunturi", jossa pidettiin suomen ensimmäiset syöksylaskukisat vuonna 1937. Tänä vuonna siis tulee 80 vuotta täyteen siitä ja sitä juhlistetaan nykyisellä Sallatunturilla kisojen merkeissä.

Alkuperäiset Sallatunturit?

 Merkkejä metsäpalostakin löytyi aika paljon. Kyseessä tosin ei voi olla ns "Tuntsan palo", joka riehui nykyisen Tuntsan erämaan alueella v.1960 ja poltti 20000 hehtaaria maata.

Jokin palo-alue

 

 Vaikkei tämä varisnaisesti reissuun liity, niin tässä silti edellämainitusta palosta infoa.

Päätin jatkaa matkaa aina kello kuuteen asti. Päivä alkoi hämärtää pikkuhiljaa. Kun kellon tuntiviisari näytti kuutta, olin päässyt majapaikkani kohdalle. Harmi vaan, että majapaikka sattui olemaan kahden vaaran välissä olevan harjanteen takana. Siihen aikaa olisi kulunut sen verta paljon, että tyydyin tuttuun ja turvalliseen erätoverimajoitukseen. Poikkesin reitiltä ja ähisin itseni ahkion kanssa sopivalle paikalle. Majoite oli pystyssä ennen pimeyden täydelistä laskeutumista. Oli hienoa nauttia ateria tähtien tuikkiessa kirkkaalta ja valosaasteesta vapaalta taivaalta. Pakkasta siis tiedossa, tuumin kirkasta taivasta katsoessani. Ilma tuntuikin viilenevän pikkuhiljaa. Ilman hanskoja kyllä tarkeni ihan hyvin touhuta kaikki hommat. Vielä kahvia ja Jaloviinaa iso siivu ennen nukkumaanmenoa epäonnistuneen metsäojaylitysyrityksen aiheutuneen ärtymyksen johdosta.