Osa
2. EI MITÄÄN (paitsi kulttuuria, mustikoita ja yksi sintti)
Aamu valkeni
hivenen sateisena, mutta kirkastui nopiaan. Laitoin perhokamppeet
kasaan ja tarkistin vavan kahteen otteeseen edelliskerrasta
viisastuneena. (Kannattaa lukea mitä silloin viime vuonna kävi,
menee samaan kataloogiin suksisauvojen unohduksen kanssa :D ).
Notskeilua sateen suojassa
Lähdin
kävelemään alavirtaan päin ja nakkelin perhoa joka välissä.
Vaikka joki olikin kohtalaisen pieni niin syvempiä monttuja löytyi
sieltä täältä. Kampasin perholla todella tarkasti kaikki
mahdolliset kalapaikat mutta ei mitään. Pintomistakaan ei näkynyt.
Vaihtelin perhoa monenmonta kertaa, mutta silti ei mitään. Pieni
epätoivo alkoi hiipimään samaa tahtia illan hämärtymisen kanssa.
Lopulta laiskasta matalasta suvannosta siima tärisi kalan merkiksi.
Pieni taimenen sinttihän se siinä. Kalaan on hyvä lopettaa,
ajattelin ja lähdin nukkumaan.
Melkein meni munat pataan
Toisen päivän
olin päättänyt pyhittää pienelle kulttuurikierrokselle.
Edellisellä kerrallla oli jäänyt Alatammin savottakämppä
katsomatta sekä Pyhäkuru joten päätin korjata kummatkin virheet
samalla kertaa.
Talsin
kuivakhkoa joenvartta ylöspäin ja ihmettelin luontoa samalla
yrittäen tunnistella kasveja. Mukavan koskemattomalta luonto
täälläkin näytti olevan vaikka tiesin, ettei kauvaksi tarvinnut
kulkea päästäkseen hakkuualueelle. Joen luonne muuttui kokoajan
paremmaksi kalastuksen näkökulmasta. Himppu! Pitänee ensi kerralla
kalasta leiripaikasta ylävirtaan. Kohta vastaan tuli "epävirallinen
kaatopaikka". Paljon vanhoja metallisia tavaroita ja esineitä
lojui pienellä alalla melkein puhkiruostuneena. Ainahan tällaiset
vähän harmittaa kun vastaan tulee.
Kaikenlaista sitä ny löytyykin tuolta metästä.
Kolmen
kilometrin talsimisen jälkeen pääsin perille ja kyllähän tuo
kannatti! Autolla olisi päässyt joen toista puolta pitkin ihan
viereen, mutta eipä tuo kävely haitannut. Vaikka tehometsätalous
ei kuulukkaan omiin suosikkeihin niin kyllä Wanhanajan
Savottakulttuuri on mielenkiintoisa. Pihapiiriin kuului itse kämppä
(todella iso sellainen), talli, kaksi pienempää rakennusta ja
Jäätävän kokoinen sauna johon varmasti mahtuisi viisikymmentä
ihmistä samaan aikaan, tai enemmän.
Alatammen savottarakennuksia.
Tauon jälkeen
suunta kohti Pyhäkurua. Matka taittui alkuun vanhaa uraa pitkin
josta poikkesin hakattuun metsään, mutta hakkuusta oli kuitenkin jo
kulunut aikaa: Metsää kasvoi, mutta puut eivät olleet kuin
korkeintaan säären paksuisia. Sitten päästiinkin vaaran laelle
josta kaukaa näkyi maali. Suunnistaminen sujui joutuisati ja pääsin
suon laitaan mikä kesti hyvin kävelyä. Karttasta näkyi suon
keskellä oja. Se oli merkattu mahd. ohuella sinisellä viivalla joka
yleensä tarkoittaa sitä, että sen yli voi suurinpiirtein hypätä.
Mitä sitä suota ja puroa suotta kiertämään, ajattelin.
No minnes sitten, mietti tukkijätkä
Lompsin suon
poikki puron varteen jossa odotti ei-niin-mieluisa-yllätys: Puro oli
parisen metriä leveä ja kohtalaisen syvä. Ja pohja tuntui olevan
loputtoman paksuisen mutakerroksen peittämä. Kiroilin
päänsisäisesti ja aloin kulkemaan puronvartta kahteen suuntaan.
Jonkun ajan päästä löysin yhden puunrungon poikittain virran
päällä puron kapeimmassa kohdassa. Yksi puu ei olisi mitenkään
tarpeeksi. Huomasin vieressä kasvavan hyviä runkoja, mutta minulla
ei ollut muita työkaluja matkassa kuin puukko. Noh, ei kai siinä
muu auta, ajattelin. Onneksi puukko oli sen verta raskas, että sitä
voi käyttää myös jonkin sortin lyömäaseena. Puolitoista tuntia,
kipeät käet ja iso rakko oikeaan käteen jonka jälkeen silta oli
valmis. Pari riukua vielä tukikepeiksi ja pääsin toiselle
puolelle. Puut kyllä pyöri jalkojen alla niin kuin
tukkimieskisoissa, mutta selviydyin voittajana.
Suomessa on lukuisia huonokuntoisia siltoja. Tässä yksi.
Viimeinen osuus
kurulle saavuttaessa kesti hetken hankalan maaston takia. Mitä
lähemmäksi kurun suuta pääsin, niin sitä lohkareisemmaksi maasto
kävi. Ja voi jukra miten isoja mustikoita! Pohjan peitti sininen
mustikkamatto ja mustikat olivat valtavan kokoisia. Lähempänä
senttiä kuin puolta senttiä. Vähän väliä tuli pysähdettyä
hotkimaan mustikoita (osaksi sen takia kun alkoi olla jo kohtalaisen
nälkä), mutta pikkuhiljaa edettiin. Ja olihan se hieno paikka. Ei
ihme, että sen nimi oli Pyhäkuru ja, että se oli karttaan merkattu
nähtävyydeksi. Korkeat kallioseinät joidenka välissä oli pieni,
mutta varmasti hyvin syvä lampi. Mitstä sitä tietää mitä
lammesta löytyisi. Se vähän hämmästytti, että lammessa
uiskenteli kaloja! Lampi on kyllä yhteydessä jokeen, mutta sinne on
yli pari kilometriä ja ilmeisen kuiva. Silti lammessa polsi
pikkusinttejä. Yritin kulkea kurunsuuta syvemmälle, mutta se
osottautui mahdottomaksi sammalen alla piilottavien kolojen johdosta.
Pyhäkuru
Paluumatka
sujui ilman suurempaa draamankaarta. Suolle päästyäni näin tummia
pilviä kaukana jotka jyrisivät ja lähestyivät uhkaavasti. Siinä
tuli vähän kirittyä tahtia. Vanhalle MoTo uralle päästyäni olin
aivan puhki. Jalkoja särki ja oli mahoton nälkä. En edes
säikähtänyt metsoa joka lähti läheltä lentoon. Loputtoman
pitkän ajan jälkeen pääsin perillle jossa sitten heitin ruuat
naamariin joka mukavasti piristi. Tavarat vaan reppuun, joen yli ja
kohti seuraavaa kohdetta.
Seuraava
kalapaikka on sen verran monen metsäautotiemutkan takana, että
kartan ja GPS:n jatkuva tuijottaminen on tarpeen. Vielä kun metsään
on tehty uusia teitä mitä ei ole merkattu GPS:ään tai karttaan
joten harhaanajon riski on suuri. Myöhään se meni, yli puolenyön
kun olin perillä. Viimekerrasta viisastuneena en yrittänyt seurata
puronvartta. Pienet revontulet loimotteli taivaalla kun laitoin repun
pykälään ja aloin taivaltaa kelkkareittiä pitkin kohti
majapaikkaa. Hivenen vilpoinen oli yö: Lämpötila nollassa tai
pakkasen puolella, kun kesällä oli tottunut lähemmäksi
kolmeenkymmeneen plusasteeseen. Mutta perille päästiin.
Nanu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti