Lämpöä riitti, hyttysiä kohtalaisesti. Jalat hikosi sen verta, että jalkoja nostaessa ne jäi aina hivenen housujen sisapintaan "kiinni" joka aiheutti lieviä liikkumisen hankaluuksia. Pääsimme mönkijäuralle jota hetken jatkettuamme siirryimme taas metsäosuudelle.
Onx pakko jatkaa? Liian pitkän ajan jälkeen pääsimme aidalle jossa rojahdin maahan kuin maratonin juossut henkilö.Ei voinut kuin voivotella. Makasin siinä tuskaisena ja vaivaisena koko sen ajan, kun wilfred meni metsästämään huussia ja tuli takaisin.
Kaapin Jounin tila
Päätimme kulkea tilan läpi ja siirtyä taivaltamaan joen vartta Juurakkokoskelle asti. Erään rakennuksen kohdalla kaksi lammasta tuli ulos varjopuolelle tuijottamaan. Kun muutaman kerran sanoi "bää bää" niille, niin tuli kymmenen muutakin lammasta ihmettelemään ja tuijottamaan intensiivisesti. Aluettahan pidetään kunnossa lampaiden avulla ja kesällä ihmisten kiinnostus kyseiseen kesätyöhön on suurta. Olisi itsekkin mukava kokeilla!
Kun jatkoimme matkaa tiluksen jälkeen vene juuri rantautui (ilmeisesssti paikan hoitajat), olisin halunnut muutaman sanan vaihtaa, mutta wilfred waati wauhtia maalia kohti.
Kokeilimme "oikaista" joen yli muutamasta kohdasta jotka olivat hukkareissuja, josta taas wilfredin v-käyrä nousi korkealle. Rannalta löytyi myös uudehkoja mökkejä seka hyvässä kunnossa olevia peurakuoppia. Venekyydit suhasivat ylös-alas Lemmenjokea.
Taapersimme metsässä periaatteessa turhaan, koska koko matkan ajan olisi kulkenut polku toisaalla.
Kosken kohina alkoi kuulumaan ja siiinä se oli: Juurakkokoski. Ja Juurakkoharju joka on nimensä veroinen!
Kaloja pomppi sielä täällä ja vaikka koski onkin matala, niin isojakin kaloja ollaan kuulemma saatu sieltä. Kalastuksesta kertoo myös se, etta löysin pienen lippauistimen rannalta.
Juurakkokoski
Toivottelimme toisillemme hyvät onnet kun lähdimme helpolle ylitykselle. Ensin menin minä ja sitten Wilfred. Karjaisimme onnesta kun toinenkin meistä oli ylittänyt joen. Viimeinkin se on ohi!
Taapersimme harjun toiseen päähä,n laskimme rinkat maahan ja lähdimme kohti auton parkkipaikkaa. Tovin kävelyn jälkeen tutun pihan näkyessä koirat alkoivatkin haukkua iloisena meille kerjäten rapsutuksia.
Sisälle astuttuamme ensimmäinen kysymys ja käsky mitä meille tuli oli: "Onko nälkä, taatusti on, tuossa on makkarakeittoa, syökää. Ja sen jälkeen saunaan". Wilfred meni täysin hämmmilleen moisesta vieraanvaraisuudesta. Ennen sitä kävin pesemässä kädet ja katsomassa naamaa mikä oli kuulemma täysin musta. Ja niinhän se kirjaimellisesti olikin :D.
Saunottuamme kiitimme kaikesta, ja lähdimme ajamaan kohti Inaria tankkaamassa auton, että pääsisimme Kalmakaltioon asti. Samalla otimme kummatkin isot oluet. Mutta miksi emme tankanneet Pokassa? En tiedä.
Matka kohti lähtöpistettä alkoi ja kohta olimme saman soratien risteyksessä kun aikaisemmin. Tovin ajamisen jalkeen kysyimme toisiltamme: Mutta mihin meidän pitikään kääntyä? Koitimme tiirailla onnettomina GPS:ssää huonoin tuloksin ja lähdimme ajamaan johonkin suuntaan. Yllättaen auto tulikin vastaan ja kuskin kanssa raatailtiin ja kysyttiin neuvoa. Neuvoa saatiin ja lopulta pääsimme tuttuihin maisemiin.
Kalmakaltiolle tultaessa olin umpiväsynyt jalkojen tuomasta fyysiestä ja psyykkisestä kivusta, sora ja hiekkatietä ajaessa olin jotenkin selvä, mutta jo asfalttitielle päästyamme vaadin torkkutaukoa. Wilfred pirteänä toisen auton kuskina ei tästä tykännyt vaan laittoi youtubesta mörkö-tunnusmusiikin soimaan (mitä minä vihaan, koska lapsuudentraumat). Tähän heräsin aika nopeasti ja painoin kaasua.
Ajaminen oli kuin juopuneen ajamista eikä tabascokaan tuonut mainittavaa helpotusta. Onneksi liikenne klo 2 aamun jalkeen oli nolla jotenka muista autoista ei ollut vaaraa kun ajaminen mutkitteli kuin syöksylaskija.
Kooman läpi näen pyöräilijän (20km ennen lemmenjoen risteystä) ja henkilön tunnistettua terästaydyin ja tein äkkipysäyksen. Huusin pyytämään sanomaan morot ja kyselemään minne menossa. Oli kuulemma lähdössä vaeltamaan Puljun erämaahan. Tovin sanaa vaihdettuamme jatkoimme matkaa ensimmäiselle laavulle mika tuli vastaan Juutuan rannalla.
Vihdoinkin ohi, kello 6 aamulla! Minä tyytyväisenä nukuin laavussa, Wilfred laittoi lopulta teltan auton viereen ja aamulla heräsimme, että päästään syömään kauan odotettua ja palvottua PaPaNan vaelluksenkruunajaismattöä..
The Loppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti