Aamulla herätessani elättelin toiveita, etta jalat olisivat paremmat. Mutta ei. Jo krokseilla liikkuminen tuntui vaivalloiselta: Kipu ei juurikaan hidastanut/rajoittanut liikkumista, mutta se tuntui joka askeleella.
Tällaista se liikkuminen on varmaan sitten vanhuksena, tuumailin tuskissani.
Tiesimme, etta tästä päivästä olisi tulossa pisin, jotenka heräsimme muutamaa tuntia aikaisemmin kuin tavallista. Pieni palaveri, aamupala, kahvi, siivous ja vieraskirjaan sepustus niin olimma valmiita koettelemukseen.
Alku oli aikamoista mutavelliä, mutta alkoi sitten helpottamaan. Kun ylitimme ojan, niin maasto helpottui ja alkoi melkein ain-jatkuva ylämäki edessamme, niin elämä alkoi hymilemään auringon kanssa joka pilkisteli hajanaisten pilvilauttojen takaa.
Noin neljän kilometrin jälkeen olin polkenut jalkani puolitunnottomaksi niin kuin edellisinäkin päivinä: Jalat siis olivat vielä kipeät, mutta myös sen verran lämmenneet, etta kipu tasaantui jäytäväksi tuskaksi. Siihen päälle, etta oikea jalka kantapalan rikkoontumisen takia aina taipui ulospäin... ei hyvä. Onneksi tällaisessa maastossa tuska ei ole niin pahaa kuin edeltävä vaelluspäivä.
Samalla kun taivalsimme kohti tunturin lakea auringon tavoin, niin samalla maisema vaihtui: Pian mäntymetsä jäi taakse ja tunturikoivut valtasi taipaleemme kuin valkovihreä meri yksittäisten mäntyjen ollessa outolintuina koivujen keskellä. Vähän niin kuin me: Vaikka olisimme kaupungissa niin silti tunnemme itsemme ja muut huomaavat, että emme ole sita tavallista massaa mita muut ihmiset.
Maisemaa
Vaikka en ollut täysin terässä niin vauhtimme oli paljon kovempi mita edeltävinä päivinä. Eikä aikaakaan kun oli ensimmäisen ruokatauon paikka. Kummatkin laittoivat risukeittimensa tulille alta aikayksikön. Hassua, kun vielä pari-kolme vuotta sitten risukeittimen kayttö aiheutti lähinnä ärräpäitä säällä kuin säällä niin niin nyt ei ole mitään ongelmaa millään säällä.
Risukeitinähellystä
Siina pohdimme maailman menoa ja puhuimme enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista. Katselimme Norjaan asti ulottuvaa maisemaa samalla hivenen huolestuneena tummien satavien pilvien suuntaa. Kohta alkoikin vähäsen satamaan joka onneksi osoittautui lyhyeksi kuuroksi.
Matka taittui nopeaan, soabbegealdinoaivin rinnettä alas kohti pikkujärviä. Matkalla huomasimme paljon poronraatoja (talvi 2019-2020 oli poroille tunnetusti ERITTäIN raskas) ja silmiinpistävän paljon jäkälää. Järven toisella rannalla vaadin taukoa: Aloin huomaamaan, etta kipeillä jaloilla kulkeminen vaatii veronsa. Koin jonkunsortin uupumusta, varmaan fyysistä, että psyykkistä. Katselin järviä kohden ja näin paljon kalatapahtumia. Mielenkiintoista. Olin kuitenkin niin veltostunut, etten jaksanut nähdä vaivaa ja kaivaa kalavehkeita esille, muutenkin oli pitkä päivä tiedossa.
Kartanlukuhetki
Tässä vaiheessa aloimme hokemaan toisillemme, etta Inarissa vedetään mättö-överit ja ostetaan isot jäätelöt. Tämän voimalla jatkoimme eteenpäin ja toistelimme sitä aina kun teki tiukkaa henkisesti.
Päätimme oikaista Rapisuaivin pohjoishuipun kautta kohti Ravadasjärvea. Huipulta katselimme maisemaa samalla ottamalla suunnan kohti järvea. Vaikka kohde ei näkynyt, niin pystyimme paikallistamaan sen maastonmuotoja seuraamalla. Huomasimme, miten selkeästi peuranampumapaan rinteella oleva kuoppa näkyi ihan paljaalla silmällä.
Maisemaa
Rinnettä alaspäin kulkiessa tunsimme, että sivistys on vääjämattömästi edessapäin jahka järvelle päästäisiin. Järvelle laskevan ojan lahtölampareen rannalla huomasimme kajaakin, joka kuntonsa puolesta oli maannut siina vähän pidemmän tovin.
Järvi saavutettu! Mutta ruokatauko olisi vasta seuraavalla rannalla.
Ruokataukoähelllystä
Suorastaan rojahdimme maahan ja voivottelimme väelluapäivän raskautta ja vasta hetken makoilun jälkeen aloimme laitella ruokaa tuulisen jarven rannalla. Ruokaillessa muutama vaeltajakin tuli vastaan, mutta nähtyämme menneisyydestä tulleen henkilön sotahullun naköisen kanssa, he päättivät kiertää vähän kauempaa.
Alkuperäisen plan b- suunnitelman mukaan tarkoituksemme oli päättää päivä paanneäytsin takana olevalle pikkujärvelle. Mutta minulle se ei riiittänyt: Melkeinpä vaadin, että meidän pitää päästä Hanhijärvelle, koska seuraavana päivänä meidän pitäisi olla mahdollisimman pian takaisin Lemmenjoella. Muutaman tiukan sananvaihdon jälkeen Wilfred viimein suostui vaikka kiroskin sita, että "joka päivä on ollut pidempi kuin aluksi suunniteltiin."Ylösnousemus rinkan kanssa oli kaukana mukavasta, mutta se onneksi unohtui, kun matka alkoi taittumaan nopeasti polun ollessa jalkojen alla. Sen kolmen kilometrin aikana mitä kului järven ylapäästä polun risteykseen, löysimme varmaan 15 eri nuotiopaikkaa. Miksi pitää rakentaa oma, jos kerran vierestä löytyy jo valmis nuotionpiohja? Postikortiimaisemakin löytyi joen vieresta, mutta harmi, kun akku oli loppunut jo kamerasta eika uusi vara-akku kerennyt tulla postista ennen vaelluksen alkua.
Tuskaista taapertamista
Polkua oli mukava talsia eteenpäin sään ollessa suotuisa. Eräässä kohdassa missä oli jälleen kerran nuotiopaikka pidimme kahvitauon ennenkuin jatkoimme taas matkaa. Vauhti oli kova ja kohta olimmekin jo siinä pisteessä missä käännyttiin nimettömälle pikkulammelle metsätaipaleen takana. Ryskimme ylämäkeen menemään kuin hullut, teimme kompassivirheen, mutta saavuimme nopeasti perille.
Olimme aivan poikki. Taivallettu jo 17km ylä-ja alamakea. Jalkoihin sattui. Lepuutimme itseämme järven rannalla pienen tuulen vilvoittelemana. Katselimme kalliotöyräältä takana kohoavaa jyrkkää ja kallioista tunturinhuippua joka naytti nousevan suoraan järvestä. Hyttysiä ei toviin ole ollut mikä on aina plussaa.
Kallioista rantaa
Vielä 4km jäljellä...
... Josta ensimmäinen puoli kilometriä koostui noususta jonka jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva alamäki satumetsan siimeksessä. Tuulta ei ollut ja hyttyset ilmestyi seuraksemme.
Olimme kuin elävät-kuolleet hoiperrellessamme alaspäin.
Yht-äkkiä törmäsimme suoraan hakattuun linjaan jonka toisesta päästä pilkotti hanhijärvi, vihdoin!! Vasta myöhemmin saimme tietää, että vanhan kansallispuiston raja (lemmenjokea on siis laajennettu pariinkiin otteeseen ) merkattiin hakkaamalla metsään linja, samalla lailla kuin suomen ja venäjän rajalla.
Wanha raja
Menimme linjan lansipuolelle ja kiristimme tahtia. Rannalle päästyämme pääsi meiltä kummaltakin spontaanit riemunhuudot ja perkeleet 21 erittäin tuskaisen kilometrin jälkeen.
Wilfredin hakiessa polttopuita minä kiireenvilkkaa otin vaatteet pois, että pääsisin uimaan ja rentoutumaan. Ranta oli matalaa ja kivikkoista joten päätin menna syvemmälle. Otin askeleen....
Hanhijärven maisemaa
... ja HUMPSIS! Upposin määrittelemättöman syvälle pohjattomaan liejuun, tuli kai siinä jotain huudettua/kiroiltua kun räpiköin itseni rannalle. Käväisin tämän jälkeen rantavedessä kastautumassa ja tulin notskille kuivattelemaan itseäni ja hyttysiä pakoon.
Päivä oli niin rankka, että päätimme kokkailla vielä kolmannen aterian ennen nukkumaanmenoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti