LL/K päivä 2: Tuttuja/ vettä kaikkialla.

 Aamulla heräsin säpsähtaen aruingon paisteeseen. Sää oli täysin vastakkainen mitä se oli ollut kymmenisen tuntia sitten. Janotti. Meillä ei ollut vettä kuin varmaan kulauksen verran mieheen, jotenka päätimme nostaa rinkat pykälään mitä pikimmiten ja siirtyä autiotuvalle joka oli tien päästä vielä pikkuisen matkaa eteenpain. Rinkat autoon ja menox! Hämmastyksemme oli suuri, kun tien päässä olikin jonkun ihmisen koti (varmaan läheisen maston takia) ja vielä suurempi, kun autoja oli parkissa varmaan viitisen kappaletta. Näinkö luonnon rauhallisuuden ja hiljaisuuden illuusio sarkyy? Alkaa tuntumaan kiusalliselta: eramaassa kuvittelee olevansa yksin, tai korkeintaan "me". Sanaan "he" sisältyy aina häiriötekijä, vaara, kilpail,ja hairiö.

aamupaikkailua

Tuvalle päästiin nopeasti joka oli rakennettu nättiin paikkaan pikku uoman rantaan. Hyttysistä ei ollut tietoakaan ja sää oli myös astetta viileämpi. Jano oli kova joten hörppastyämme aimo annoksen vettä mieheen aloimme keittelemään puurovetta seka kahvia. Ihastelimme käkkälöjokea joka pienessa laaksossa virtasi jotta voisi tovin jalkeen yhtyä Ounasjokeen, Lapin mahtivirtaan. Ihmettelimme maailman menoa samalla nauttien erämaan rauhasta. 

 

Halusiko joku kahvia?

 

 Vilkaistuamme autiotuvan jatkoimme matkaa kohti Peltotuntureita. Laskeskelimme, että sateen pitäisi saavuttaa meidät juuri kun alamme nousta tunturia ylöspäin. Matka taittui nopiaan ensiksi puronvartta josta jatkoimme vähäkoivikkoista tunturimaastoa eteenpäin. Poroja ei nakynyt, mutta liro seka muut linnut jaksoivat pitaa meille seuraa.

Helppoa maastoa

Peltotunturi lähestyi kuin jättilaiskoinen seinä tai kuin väistamätön maailmanloppu. Söimme ja taukoilimme juuri ennen alkavaa nousua. Juuri kun olimme saaneet rinkat selästä alkoi satamaan: ei rankasti, kohtalaisen kevyesti mutta silti tasaisesti. Nappailin syttöpuita sateen alta poies omaan rinkkaan niin saisi ainakin risukeittimen/ notskin helposti tulille.

Ja nouseminen kohti peltotunturia alkoi. Tasaista puurtamista jota jatkui ja jatkui tasaisen tappavana niin kuin sade ympärillamme. Maisemat ja varit erämaan katosivat kaupunkimaisen betoninharmaan sadesään alle kun jatkoimme taivaltamista. Pidimme pienen tauon, että saisimme jotain sadesuojantapaista päällemme.

 

Erittäin syvävittuuntunut

Vihdoinkin olimme tunturin harjalla, mutta mita näimmekaan edessamme (noh, saman kuin mitä kartassakin "badumtshh"). Kaukana, juuri ja juuri nähtavissä sumun keskellä oli Paliskuntien raja-aita. Samalla siis myös Enontekiön ja Inarin kunnan raja!! Matka sinne vain tuntui taittuvan liian hitaasti. Sade vain jatkui, mutta ongelmana olikin enemman, etta kun korkeuseroja tunturin laella ei oikein ollut ja tasaista maastoa viisi kilometria etiäpäin, niin mönkijaurat ja lähimaastot olivat veden vallassa. Märät jalat siis tiedossa tuotapikaa!!

 

Näkyihän sieltä maisemiakin

Ainiin, löysin korkkaamattoman olutpullon! Korkki oli aika ruosteinen, joten päätin jättää juomatta. Kaikkea sitä löytääkin :D.

Tuskaisen pitkän ajan jälkeen pääsimme raja-aidalle ja rinkat otimme selastä vasta kun olimme sulkeneet portin- Ihmettelimme suurta määrää aidanrakennustarpeita portin vierellä jota oli pinottu ja rullailtu isoksi kasaksi. Kasan takaa wilfred löysi komean poronsarven jonka sain itselleni koska hammastunturista löysimme komeat sarvet enkä itse silloin ottanut toista mukaan.

 Matka jatkui vesilammikoiden lapi.

Kohtapuolin alkoi maisemaa levittäytymään edessäpäin ja rinne alkoi selkeästi menemään alaspäin. Tämä yhdistyneenä heikentyneeseen sateeseen antoi kummasti lisäenergiaa kävelyymme.

Ohitimme tuotapikaa poroerotusaidan josta jatkoimme viela eteenpäin pienelle järvelle. Ensimmäiseksi majoitteet pystyyn ja samointein polttopuun hakuun. Kunnollisen polttopuun löytäminen oli astetta hankalampaa kun puut mita löysimme oli lahes poikkeuksetta liian lahoja ja märkiä. Lopulta löysimme tarpeeksi välttävän laatuista puuta ja aloimme pätkiä niita paloiksi.

 Kohta perillä

  

Aloimme kuuntelemaan, etta taas kerran mönkijöitä liikenteessä ja ääni tuntui lähestyvän. Tovi siinä kuunneltiin kunnes kolme mönkijää kaarsi vierellemme. Se on aina yhtä hämmästyttävää nähdä ihmisiä keskellä ei mitään, mutta omaa hämmästystä lisäsi, että tunsin heistä kaksi. Ja toinen sattui olemaan sama henkilö Kutturasta jolta ostelen aina lihoja inarissa ollessani. Mika todennäköisyys? Aika lähellä nollaa luulisin. Siinä vaihdeltiin kuulumisia ja saimme tietää, että peltotuntureiden neljän metrin lumimäärän takia paliskunnat olivat laittaneet toisen aidan alkuperäisen aidan päälle, ettei porot olisi jatkuvasti juoksennelleet pois. Toivottelimme jatkot ja jatkoimme leirin laittamista.

 

Kahvia ja makkaraa

 

 Olimme löytäneet paikan missä oli ennenkin leiriydytty. Ilmeisesti ihmisellä on vaistomainen tapa löytää maisemallisesti (yms. syiden takia) optimaallinen paikka joka vetää myös muita puoleensa.

Tuli ei meinannut millään lähteä käyntiin vaikka käytin kaikki syttöpuut ja vaikka pilkoin märät/lahot puut mahdollisimman pieniksi. Lopulta se lahti palamaan onnettomalla liekilla jolla saimme ruuat tehtya.. Ite jätin tulen oman onnensa nojaan, mutta wilfred apinan raivolla leyhytteli ja puhaltei pienen liekin kunnon roihuksi jossa pystyimme kuivaamaan varusteetkin ja keittämään kahiyt

Siinä oli kiva istua, makkaraa paistellen, kahvia juoden, kirkastuvaa yötöntä yöta ihailen. Kaksi hyvää ystävystä.

 

Notskeilua