VVV Päivä 5: Hienoja järviä, mutta liikaa ihmisiä (+ päivä 6)

 Emme taaskaan pitäneet kiirettä aamutoimien kanssa, koska matkaa ei ollut kuin vain kuutisen kilometriä määränpäähämme. 

Aamu oli jälleen kerran kolea ja melkein piti laittaa ylimääräistä vaatetta vain ruokailun ajaksi mutta aamukahvi sekä aamujumpat pitivät kehon lämpimämänä. 

Suunnistus oli tälle päivälle helppoa: sen kuin seurailisi järven rantaa, jonka jälkeen menisi harjun päältä seuraavalle. 

Emme kuitenkaan menneet ihan järven rantaa pitkin, että emme joutuisimme sosialisoitumaan: näytti siltä, että mökillä saatettaisiin vielä  olla, jotenka koukkasimme vähän mökin takaa harjulle. 

 

Tämä osa Vätsäriä oli harjujen halkomaa ja Vainosjärven poikki menee myös harju. Vaikka se ei yletykkään jatkuvasti pinnan yläpuolelle niin ilmakuvista näkee selkeästi matalemman kohdan mutkittelevan järven puolessa välissä. 

Hienot maisemat oli harjulla. Harju oli kyllä hieno, kaksi järveä/lampea molemmin puolin. 

 

Hienot maisemat

Pääsimme jotenkin sympaattisen näköisen pikkujärven rantaan joka rajautui harjuun jonka toisella puolella oli myös järvi. Rannasta löytyi rojuja ja veneitä elikkäs jotain kala täälläkin! 

 

Teimme jokusen pysähdyksen ja heittelimme mitä me pystyttiin tuulessa. Päästyämme järven toiseen päähän missä kasvoi vähän kaislikkoa vavankärki taipui mekriksi siitä, että siiman päässä joku oli hyväksynuyt pullean Rapalan syötävvän näköiseksi makupalaksi. 

Pikkuhetken päästä haaviin ui alle puolen kilon hauki vaappu poikittain hauen suussa, ettei hauki saanut suutansa kiinni. Hetken mietin, että pitäisikö ottaa kala evääksi mukaan, mutta ajattelin että eiköhän me saada jotain muutakin saaliiksi. Eli olisi pitänyt ottaa :D 

 

 Lisää hienoja maisemia

 

Ennen pientä kompassisuunnan ottamista vedenottopaikalta löytyi vanha, melkein täysin laho vene sammalen alta. 

 

Nyt alkoi näyttämään vähän mukavemmalta maastolta! Vaikka maiseman puut oli kitukasvuisia, niin jotenkin tämä alkoi enemmän mielyttämään silmää. Järvet olivat jotenkin moniilmeisempiä lahteineen ja kalliopahtoineen.  
Sopusoinnussa tämän kolean ja harmaan kelin kanssa. Siihen päälle vielä sorsalintujen surumielinen valitus... 5/5! 

 

Tästä alkoikin vähän ylös alas maastoa ennen Pätsikotajärveä. Hieno sellainen minimaisema-alue. 
Lisäksi löysimme komean louhen jonka nimesimme yksissä tuumin karhunpesäkiveksi! Paljon kiviä kivä 

 

Ylös alas veivaaminen vei yllättävän paljon mehuja meistä, jotenka pidimme ruokatauon järven rannalla. Kun oma ruoka oli valmista, mutta odotti jäähtymistä niin päätin mennä kokeilemaan niemen nokasta mitenkä ne siimat oikein kiristyisivät. 

 

Heittelin aikani, kunnes vaihdoin taas siihen Rapalaan millä sain sen pikkuhauen. Muutama heitto ja PAM! Vapa taipui mutkalle, mutta vaikka teinkin hyvän vastaiskun kuitusiimalla, niin ei jäänyt kiinni. Jos yhtään voi verrata niin kyllä se vapa taipui ainaskin yhtä paljon, ellei enemmän kun sain samalla vavalla aikaisemmin elokuussa nelikiloisen hauen.  

 

No voi heleketti! Lahden vastakkaisella puolella näkyi pari kala ukkoa. Ja vasemmalla puolen kilometrin päässä kalakka. Ja meidän paikan ohi vähän ylempänä rinteessä meni kolmen ihmisen poppoo. 

Voi himputTI! 

Mikä tästä Vätsäristä on tehnyt niin vetovoimaisen?

  

Tauko nuotiota

Koukkasimme tarkoituksella vähän kauempaa missä näin kala-ukot ettei ihan naamatusten jouduttaisi olemaan. Ja ei aikaakaan kun olimma Kurttejärvellä. 

Pidimme rinkat selästä poies-tauon samalla kun kalaa pintoi suhteellisen lähellä. Minä jo aloin innostumaan, mutta Wilfred ärähti, että ei kyllä alettaisi ennen ruokaa ja majoitteen pystyttämistä yhtään mihinkään kalastukseen! Jostai syystä loppumatka oli kauhean rankka, en tiedä minkä takia. Toisaalta myös se hiipivä wc-hätä hermostutti. Siimat kiristyi kuten meikän hermot. 

 

Talsimme järevn puoleenväliin tulevan kapeikon kohdalle missä näytti olevan suhteellisen tasaista kartan mielestä. Noh, ei ollut. Hetken kinasimme paikasta mihin laitettaisiin majoite, mutta päätimme ensiksi kuitenkin syödä ruokaa. Sienillä höystettynä tottakai. 

 

Melkein aloimme murjottamaan kun taas (!) näimme ihmisiä lähestyvän. He menivät ohi, mutta vähän ajan päästä tuli lisää ihmisiä kalastusvälineineen. He leiriytyivät meidän taaksemme, jotenka jouduimme etsimään uuden paikan meille. Jätimme rinkat missä olimme syöneet ja aloimme sahaamaan mäkeä takanamme. Lopulta paikka löytyi jonka kohtaan laitoimme tavaroita merkiksi ettemme sitä hukkaisi vahingossa. 

 

                               SeeSSooS!

 

 Laitoimme kotateltan pystyyn ja lähdimme hinkkaamaan järveä virvelillä. Maisemat olivat tällä kertaa kohdillaan, ei ollut niin karua mitä aikaisemmin. 

Eikä aikaakaan kun tulee muutama tärppi jonka jälkeen parin heiton päästä Wilfredillä on siiman päässä oikein hyvän kokoinen ahven. Harmittavasti juuri kun olen saamassa sitä haaviin, niin se pääsee irti ja menee menojaan. PRKL! 

 

Vaikka kuinka yritimme, kelin ollessa lähes täydellinen niin siltikään ei tule yhtään mitään. 

On se kalantulo ollut khyl vähän pettymys tällä reissulla. :-/ 

 

                             Vätsärin ajattelija

 

Wilfred jäi teltalle ja minä lähdin hinkkaamaan toista päätä järveä missä meidän leiri oli pystyssä ja missä menomatkalla näkyi kaloja käyvän pinnassa. 

Tasaiseen tahtiin tuli alamittaisia harjuksia, mutta ei yhtään mitallista. Paluumatkalla teltalle kävin morjenstamassa ja kyselemässä meidän taakse tulleita. Olivat saaneet pari niukinnaukin mitallista harjusta pinkillä Lotto-lipalla. Pitänee ostaa itsellekkin! 

 

VVV Päivä 6: ... 

 

Eipä sisältänyt mitään ihmeellistä. Kamat kasaan, ja kohta oltiinkin jo yösuunnistukselle menevälä osuudella. Luonnollisesti maisema näyttää erilaiselta kun oikeasti nyt näkeekin jotain. 

Tämä oli selkeästi lämpimin päivä. Piti jopa vähän kääriä hihoja ja lopulta ottaa sarkatakki pois. 

Sitten oltiinkin jo autolla ja vaellus saatu päätökseen… Kiviä kiviä 

Ensi kertaan siis! 

 

Ensi kerralla todennäköisesti lemmenjohkan erämaa-aluille. Tästä on jo sitten isot odotukset, toivottavasti ei ihmisiä ja kalastuskin olisi onnekkaampaa. Täytyy jo hypettäää. 

 

VVV Päivä 4: aavaa järveä sekä huippu iltapalaa

Vaikka tänään olisikin vain lyhyt siirtymä niin päätimme kuitenkin hyvissä ajoin lähteä liikenteeseen, että kerkiäisimme kalastamaan. Tavarat kantoon ja menoksi! 

Vaikka olikin ollut lepopäivä välissä niin kyllä Vätsäri vaatii veronsa: Jalat olivat alkuun aika tönköt, mutta aamutoimia tehdessä vetreytyivät mukavasti. 

Ilmakanoottimiehet kerkesivät jo meloskella lähemmäksi ja alkaa kantaaman vesikulkuneuvojaan ennenkuin me päästiin liikkeelle. 

 

Muikea hymy

 

Matkaa ei ollut kuin 1,5km eli ei yhtään mitään! Kävimmä katsomassa Taimenjärven jossa siellä(kin) oli vene rannassa. Ei paikalliset syyttä suotta niitä raahaa eri järville. 

Mutta pian selvisikin, että järvelle vei alemmalta järveltä elikkäs Vainosjärveltä veneenveto reitti poikkipuineen. Suunnistus muuttui vielä helpommaksi! Kiviä, kiviä, kiviä-. 

Vainosjärvi saavutettiin ja pienen edestakaisin kävelyn jälkeen löytyi teltallekkin hyvä paikka. 

Kävimmä hakemassa vettä ja samalla ihmettelimme ja ihastelimme järveä: Vainosjärvi tuntui jatkuvan loputtomiin meistä katsottuna oikealle. Emme oikein osanneet sanoa missä menee kaukaisin ranta. Rannalla oli sellainen äärettömyyden tunne ja sitä korosti maisema, jota koristi erittäin harva ja kitukasvuinen puusto. 

 Järven pohjukassa oli mökki ja asukkaita siellä, kun moottorivene ajoi edes takaisin järvellä. Onneksi olimme hivenen kauempana, että emme nähneet ja kuulleet muita. 

 

                                                Yrittää yrittää...

 Lähdimme oitis kalaan. Näkyi heti, että kaloja käy pintomassa. Keli vaihtui lennosta monta kertaa: Aurinko paistoi jolloin meinasi tulla jo vähän kylmä (kylmä vai kuuma :D), heti perään pilvistä ja vilunväreitä ja kohta näkyikin oikealla kuuro rintama lähestyvän joka oli lyhyt, mutta ei liiaksi kasteleva. 

Kelit vaihtuivat ja Wilfred kävi hakemassa saetakin kun minä jäin heittelemään. Mutta ei mitään. 

 

Yhdessä kohassa pääätimme, että mennään ruuanlaittoon leiriin ja jatketaan sitten. Samassa paikassa näin paljon mustikoita ja sanoin, että otetaan kumpikin yksi rasia ja koetetaan kerätä ne täyteen niin teen illalla sitten mustikkapiirakkaa! 

 

Ruuat syötiin ja kalastusta jatkettiin. Yhdessä kohtaaa kun olin vähän kauempana niin kuuluu huuto: "missä on haavi? Mulla on kala kiinni!" Sitten tuli huudettua kiivastuneena kumpaankin suuntaan ja lopulta päätettiin, kun kala oli suhteellisen pienen näköinen, että siimasta nakkaa rannalle. 

Kyllähän siinä yläviitoset heitettiin. Vihdoinkin kala, mallia harjus ja juuri ja juuri mitan täyttävä! 

 

                                      Viikatemiäs on palannut

 

 Noh. Siihen se khyl sitten jäikin. Ei edes yhtä tärppiä. Yhdessä kohdassa meinasin, että pulahdan uimaan kun oli sellainen hetken lämmin hetki sekä mukavan näköinen ranta, mutta kun meni aurinko pilveen niin sen jälkeen alkoikin taas olemaan sen verta viileää, ettei huvittanut. 

Oli myös sen verta kenttää, että päästiin katsomaan SISU 2:n trailerin! Traileri ehkä antoi kuvan että leffa oli parempi kuin lopulta oli. Oli se sees mutta ei täysin soos. 

 

Yksi harjus on parempi kuin ei yhtään, totesimme. MUTTA kun Wilfred oli ollut saamamiehenä niin hän halusi laittaa sen itse ruuaksi ja jakaa sitten kahteen osaan. Mie lupasin sen kuitenkin perata, tehdä viillot sekä laittaa nätisti tikun nokkaan. Se on kumma kuinka vähän tärppejä oli verrattain hammastunturin ässäjärvelle. 

 

Valmistelin mustikkapiirakan myös iskuvalmiuteen. 

 

                                       Kärsivällisyys-, ei kärsimysnäytelmä

 

Maastosta löytyi yllättävän huonosti pätevää tulipuuta, mutta ketjusahalla saimme jotain kasaan. 

 Tuli alkoi palamaan mukavasti ja asetetlin mustikkapiirakan liekkien päälle puiden sekö kivien varaan. Alkoi kärsivälllisyyden mittaaminen. Toinen tuijottaa ja tarkkailee kalan kypsymistä mikä on hänelle täysin uutta. Toinen taas tuijottaa ja tarkkailee mustikkapiirakan kypsymistä alumiinivuoassa nuotiolla mikä on hänelle täysin uutta. 

 

                                                    Naminami!

 Aika kuluu ja ruokia käännellään kaikenaikaa. Jossain vaiheessa lisään höökiä kun piirakka ei tunnu kypsyvän keskikokoisella liekillä. 

 

 

Mission acomplished! 

 

Hetken päästä kurkkaan folion alle ja oho! Sehän on saanut täydellisen ruskean värin! Ja kalakin oli kypsää! Kaivoin meille itse tehtyä ruisleipää voilla maustettuna ja harjusta pääälle.  
Ai että kun oli hyvvöö!! 

 

Ja sitten jälkiruuan kimppuun! Pieni harmitus tuli kun huomasin pohjan palaneen kohtalaisesti. Harmitus tosin väistyi kun palanut kerros oli vain ihan pinnassa ja sai raaputettua pois. 

 

Kahvia kylkeen. 

Ja voin sanoa, että ei ole mustikkapiirakka koskaan maistunut niin hyvältä.  

Eikä Iltapala koskaan ole ollut näin mahtavan maittava. 

 

Tätä lukiessa alan jo hypettämään ensi vuoden reissua :D 

VVV Päivä 3 Järvessä liikkui: ei mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään...

Herätys tapahtui kovan sateenropinan tahdissa. Oli kyllä luksusta kun kaikki tavarat olivat suojassa, ja vieläpä mahtui oikein mukavasti olemaan leveästi ja liikkumaan. 

Totesimme, että meillä ei ollut kiire tänään mihinkään koska oli niin sanotusti rokulipäivä. Rauhassa teimme aamupalaa sekä aamukahvia. Olin varannut tälle reissua itse tehtyä ruisleipää pitkästä aikaa ja koska oli viileää keliä, niin olin ottanut leivänpäälliseksi hummusta voin sijaan. Ja ai että oli hyvää. 

Puurokin oli tavallista parempaa: siemenillä ja maitojauheella höystettyä. Ja siis muuta kuin pikapuuroa. Heti toi pientä luksusta aamuihin! 

Mutta ei se kommelluksitta aamupala mennyt: ajattelin, ettävoin käyttää risukeitintä ovi-aukossa jahka oven laittaa auki. Lopputulema oli, että jouduimme aikamoiseen savumereen ja piti risukeitin hanskoilla äkkiä siirtää metrin kauemmaksi. :D 

Hetkisen päästä oli kaikki taas hyvin. 

Aamupalan tekoa

 

Mutta se väenpaljous: Aamulla vesitaso lensi vaikka kuinka monta kertaa ihan läheltä. Eestaas nonstoppina. Se siitä rauhasta. Me niin haluutaan omille paikoille missä saa olla rauhassa. 

 

Sateen loputtua päätimme lähteä kalastamaan hauskalta kuulostavaa Rupisuolijärveä. 

Pakkasimme kummatkin virvelit ja vähän evästä matkaan. Keli pysyi viileänä, mutta olisimme tuulensuojassa jahka pääsisimme kohteeseemme. Tässä vaiheessa itsellä oli oikein innokas fiilis ja vihdoin taas kunnolla erämaassa (vaikka ihmisiä sitten olikin liikaa ja ärsytti :D), lisäksi yllättävän innokas olin kalaan lähtemisestä. Ns. Jotain tekemistä eikä vaan neppailla munia teltassa. 

 

Kalamiäs

 

 Matka taittui joutuisasti kummallakin virvelit käsissä. 

 Saavuimme kohteeseen Rupisuolijärvi. Liekkö saanut nimensä järven muodosta sekä karun näköisestä ympäristöstä. Rannat olivat kivikkoisia ja vaikka puitakin kasvoi, niin maisema oli todella karu. Ihan kuin kuun kamarallla olisi. 

 

Heti alkuun pääsimme lupaavan näköiseen lahdukkaan, joka oli vieläpä kohtalaisen tyyni. Neuvoin Wilfrediä mitenkä virveli toimii ja aloimme kalastamaan. 

Eikä aikaakaan, kun kuulen siiman olevan sotkussa. Miepä menen katsomaan ja laitan kaiken ojennukseen. Kohta kuuluu taas samas virsi ja mietin ettei hänen pitäisi nyt niin töhö olla. Onhan hän aikaisemminkin virveliä käyttänyt.  Annoin hänelle oman virvelin ja minä jatkoin hänen virvelillään. 

 

Ei kulunut kuin hetki kun minullakin meni se aivan sotkuun. Ei voi olla nyt totta, manasin. Mutta kun katsoin kelaa huomasin sen kelaavan siimaa ihan miten sattuu. Harmistuneena tästä nappasin siimatuherosta kiinni ja hakkasin kelan tuhannen paloiksi kiveä vasten. Irronneet kappaleet nappasin taskuun ja matka jatkui. 

Katselin tätä skenaariota vähän matkan päästä naurua ja hymyä pidätellen, samalla kuitenkin itsekin harmissaan, että miten voi oikeasti viiden heiton jälkeen mennä homma vituiksi. 

 

Yrittää yrittää...

Ranta jyrkkeni kunnon pahdaksi joten jouduimme kiertämään sen laen kautta. Komiat maisemat josta tuli vähän Repovesi mieleen. Sieniäkin oli hurru mycke jotenka päätin paluumatkalla ottaa niitä vähän matkaan. 

Kenttääkin löytyi sen verran, että sain viestiä läpi muuttuneista suunnitelmista. 

 

Kalastimme sinnikkäästi järven rantaa pitkin aika kauaksikin. Välillä löytyi vanhoja tulisijoja joista osa oli tuoreempia, osa selkeästi sammalen ja roskien peittämiä. 

Vaikka kuinka yritimme, niin järvi kumisi tyhjyyttään. Ei edes yhden ainoaa tärppiä. 

Kyllähän se hivenen harmitti. 

 

                     Viestejä menneiltä ajoilta

 

Olisiko jo paluumatkalla näimme toisen porukan kulkevan meidän leirin ohi jonnekkin päin. PRKL! 

 Joku 4-6 ryhmä siinä möngersi. Ja huono järvi rupisuolijärvi, varmaan saanut nimensä kun joku kironnut kalastaessa siellä. 

 

Talsimme takaisin leiriin ja ruuan (sekä kahvien!) jälkeen jatkoimme kalastusta aloittaen leirin kohdalta jatkaen toisen leirin suuntaan. Wilfrediä ei kiinnostanut sosialisoitua, mutta koska toisella puolen muukalasileiriä oli mielenkiintoisen näköisiä paikkoja niin jatkoin yksinäni. 

Kaloja khyl kävi pinnassa säännöllisesti, mutta eivät olleet joko iskuetäisyydellä taikka ei kiinnostanut meidän uistimet ollenkaan. 

 

Leirissä oli oikein mukavat kaksi miestä jotka olivat matkassa ilmatäytteisillä kajaakeilla. En ollut tietoinen, että moisia virityksiä on edes olemassa. Aina oppii uutta! 

Huomaa kyllä, että miten helposti erämaassa ihmiset on samalla aaltopituudella: Sinne oikeasti pitää mennä taitojen sekä luonnon kunnioituksen kanssa, toisin kuin kansallispuistoissa minne voi mennä vaikka tennareissa ja shortseissa. 

 

Hekin ihmettelivät väenpaljoutta: muutos on kuulemma tullut ihan parin vuoden sisään. Aikaisemmin on saanut olla ihan rauhassa. 

Toinen yhteinen ihmettelynaihe oli kalansaannin huonous: Olivat yrittäneet sinnikkäästi, mutteivät olleet vielä saaneet yhtään mitään. Oliko niin, että jopa kahden päivän ajan mitään ei tullut :D 

 

Jatkoin matkaani niemennokkaan jonka ajattelin olevan hotspot. Olisiko ollut, että minulla kävi tärppäämässä tai että luulin näkeväni kalan pyörähtämässä vaapun perässä. Mutta ei muuta. 

 

                                            Leirinuotin laittoa

 

Ja taas retkikulkue menee ihan meidän leirin yläpuolelta. Voi tätä väenpaljoutta. 

 

Jatkoin vielä kalastusta jonkun aikaa ennenkuin nälkä alkoi painamaan sen verta, että palasin leiriin jossa valittelin kalantulon huonoutta sekä ihmispaljoutta ennenkuin painuimme pehkuihin. 

 

VVV Päivä 2: Ihmiisii PRKL ja suunnistusvirhe(itä) PRKL!

 Heräsimme tunnelmassa takkuilevassa  puolen päivän aikoihin/jälkeen, ilman herätyskelloa. Unien aikana ei tarvinnut kertaakaan herätä esimerkiksi siihen, että olisi ollut liian lämmin tai kylmä. 

 

 Niin hyvää autiotupaa

 

Wilfredin vielä makoillessa kävin nappaamassa kaasuhanan päälle sekä kipaisin vettä kahvipannuun. Illuusio yksin erämaassa olemisesta karisi jo kahvivedenhakureissulla kun paikalle tuli keski-ikäinen parsikunta önnönnöö tason kalastusvälineillä. Nuo ei takuulla ole mitään himoretkeilijöitä ajattelin. 

Ja kuulumisten vaihto vahvisti asian: He olivat etelän veteliä ja olivat Ivalosta asti tulleet PÄIVÄRETKELLE. Ihan kuin ei esimerkiksi lähempänä olisi ollut  helpommin saavutettavia eräkohteita. 

Keittellimme kahvit rauhassa ja he kävivät kurkkaamassa sisällä, mutta säikähtivät meidän autenttista erämies-lookkia niin sulkivat oven nopeasti. 

 

 Eräretken huippuhetki

Ei keretty edes ovesta ulos niin pihaan pöllähti lisää turreja tällä kertaa Tampereelta karhunmetsästys mielessä. Heiltä ei kysytty muuta kuin mihin suuntaan menossa ettei jouduta hankalaan välikäteen metsän kuninkaan kanssa. 

 

Ja sitten vaeltamaan. 

Ja ai että kun se tuntui hyvältä! Ei pelkästään vaellus itsessään vaan myös se ihanan viileä keli! 

Nahkapussihousuissa ei ollut ollenkaan liian kuuma sarkatakista puhumattakaan. Piti vielä nahkahanskat laittaa, ettei vilu iskenyt. Täydellistä! 

 

Vätsäri oli jo ensimmäiseltä parilta kilometriltä meiltä ansainnut sen statuksen hankalimpana vaellusmaastona: Pienempää ja isompaa lohkaretta kokoajan, eikä voinut viittä askelta ottaa suorassa linjassa. Vähän alkuun hirvitti, että mitenkä se nilkka jakselee kun se epäsäännöllisesti on aina vihoitellut, mutta ei se ollut moksiskaan koko reissuna! 

 

Pääsimme pienen lammen rantaan mihin laski puro. Otimme purosta vettä juotavaksi jonka jälkeen suuntiman puron suuntaa hyväksi käyttäen (oliko wilfredillä epäilys tästä suunnasta?) 

 

Hetken talsittuamme totesimme, että nyt ei kyllä kartta vastaa näkymää. Jotain on pielessä. 

 

                                               Heetkonen....

 

Kaivoimme GePSin pikaisesti ja karu totuus paljastui: Lampeen oli laskenut toinen puro mitä ei ollut karttaan merkattu (!) ja olimme jo menneet kilometrin sivuun. 

Ei saatana. 

Uusi kompassisuunta ja menoksi. 

 

Ei olisi pitänyt olettaa että ei se mikään muukaan puro voi olla. Hieman me siinä kummasteltiin, että onko näin nopeasti menty kun puro on jo tässä. Eihän se ollut, mutta ei tosiaan karttaan ollut merkattu tätä pruoa. 

 

Ei keretty mennä kuin pari kilometriä ja taas sama homma: taas ollaan ihan vikapaikassa. 

Vaikka tiesimme, että tämä  ainoastaan Vätsärin kivikkoisuudesta johtuvaa suunnistusmokailua niin silti meitä kumpaakin harmitti tälllainen. Ei ole khyl muilla vaellusmestoilla käynyt yhtä töhösti! 

 

Nooh, löytyipä tällä töhö-kaarroksella herkkutatti matkaan joka olisi muuten jäänyt saamatta. Naminami! Muutenkin sieniä kertyi rinkankyljessä roikkuvaan haaviin ruuanlisäksi. Sieniä oli mahottomasti. 

Nam!

 

Ja lisää vastoinkäymisiä oli tiedossa: Pidimme lounastaukoa Kontturilammen rannalla kellon ollessa kuusi. Meidän harharetkeilymme oli syönyt tehokasta vaellusaikaa ainakin pari tuntia. 

Ja kohta olisi jo iltamyöhä. 

Ja meidän alkuperäisen suunnitelman leiripaikka oli vielä ties kuinka kaukana. 

JA kirsikkana kakun päällä Wilfred sanoi, että hänen auton avaimet olivat jääneet minun autoon. 

EIKÄ!! 

 

EBIN  no tää menee täysin väsymyksen piikkiin spartan esteratakisasta ja saman tien lappiin läjhdöstä, sekä huonoista unista. Ärsytti kyllä ihan helvetisti tuossa hetkessä ja paljon pyöri tunteita päässä. Mutta toisaalta mitä se auttaisi jos nyt alkaisi kyrpiintymään nollasta sataan ja heittelemään tavaroita? 

 

Tämä käytännössä tarkoittaisi, etä ainoastaan tuuripelillä voitaisiin päästä Näätämöstä Semekurttaan jonkun kyydissä. Minä olen todennut Inarissa asuessani, että kyllä Universumi hoitaa tiukan paikan tullen. 

Mutta muut faktat löivät märkää rättiä naamaan: Kello oli jo vaikka kuinka paljon ja myöhään illalla oli luvannut sadetta. Ja jos jatkettaisiin samaa tahtiin niin me ei päästäisi minään päivänä ajoissa leiriin vaan joka päivä menisi myöhään illtaan yöhön. 

 

Vätsärin maisema(t) pähkinänkuoressa

 

Lisäksi huomisen oli luvannut pitkälle päivään sadetta. 

Myönsimme tappiomme ja nöyrryimme meidän väsymyksen sekä mahtavan luontoäidin edessä ja teimme uuden suunnitelman lennosta.

 

Elikkäs tekisimme ison mutkan ja palaisimme takaisin miun autolle.

Mutta nauttikaamme loppureissusta!  

 

Yöpaikaksi valikoitui yksimielisesti Pahtareikäjärvi. 

 

Olimme yllättävän väsyneitä kun pääsimme perille. Hetken kinailtuamme laitoimme teltan ihan järven rantaan. Jouduimme jopa yhden kota teltan narun laittamaan veteen asti kun tuli tuli sen verta lähelle rantaa. 

 

Mutta ei hemmetti. Vastarannalla näkyi ihmisiä kanootteineen. Voi helveTIn helvetTI! 

Vielä enemmän särkyi illuusio erämaan yksinäisyyden rauhassa. Ollappa muotkalla tai Lemmenjoella missä ei näy muita! 

 

Emme menneet vaihtamaan kuulumisia (sen verran matkaa eikä muutenkaan huvittanut) vaan keskityimme olennaiseen: Tulipuiden etsimiseen ja kahvin keittämiseen! Illaksi sopivasti tyyntyi ettei tarvinnut tuulenpuoleisella rannalla kärvistellä suotta. 

Tehtiin vielä vähän syttöjä huomiselle. 

 

Hyvien erämaakahvien jälkeen, maisemien tuijottaminen windows error-mielentilan kera sekä kaikennäköisten turinointien jälkeen olikin mukava painua pehkuihin kotateltan syövereihin. 

    Maisemat, sekä majoite kohdillaan!