Heräsimme tunnelmassa takkuilevassa puolen päivän aikoihin/jälkeen, ilman herätyskelloa. Unien aikana ei tarvinnut kertaakaan herätä esimerkiksi siihen, että olisi ollut liian lämmin tai kylmä.
Niin hyvää autiotupaa
Wilfredin vielä makoillessa kävin nappaamassa kaasuhanan päälle sekä kipaisin vettä kahvipannuun. Illuusio yksin erämaassa olemisesta karisi jo kahvivedenhakureissulla kun paikalle tuli keski-ikäinen parsikunta önnönnöö tason kalastusvälineillä. Nuo ei takuulla ole mitään himoretkeilijöitä ajattelin.
Ja kuulumisten vaihto vahvisti asian: He olivat etelän veteliä ja olivat Ivalosta asti tulleet PÄIVÄRETKELLE. Ihan kuin ei esimerkiksi lähempänä olisi ollut helpommin saavutettavia eräkohteita.
Keittellimme kahvit rauhassa ja he kävivät kurkkaamassa sisällä, mutta säikähtivät meidän autenttista erämies-lookkia niin sulkivat oven nopeasti.
Eräretken huippuhetkiEi keretty edes ovesta ulos niin pihaan pöllähti lisää turreja tällä kertaa Tampereelta karhunmetsästys mielessä. Heiltä ei kysytty muuta kuin mihin suuntaan menossa ettei jouduta hankalaan välikäteen metsän kuninkaan kanssa.
Ja sitten vaeltamaan.
Ja ai että kun se tuntui hyvältä! Ei pelkästään vaellus itsessään vaan myös se ihanan viileä keli!
Nahkapussihousuissa ei ollut ollenkaan liian kuuma sarkatakista puhumattakaan. Piti vielä nahkahanskat laittaa, ettei vilu iskenyt. Täydellistä!
Vätsäri oli jo ensimmäiseltä parilta kilometriltä meiltä ansainnut sen statuksen hankalimpana vaellusmaastona: Pienempää ja isompaa lohkaretta kokoajan, eikä voinut viittä askelta ottaa suorassa linjassa. Vähän alkuun hirvitti, että mitenkä se nilkka jakselee kun se epäsäännöllisesti on aina vihoitellut, mutta ei se ollut moksiskaan koko reissuna!
Pääsimme pienen lammen rantaan mihin laski puro. Otimme purosta vettä juotavaksi jonka jälkeen suuntiman puron suuntaa hyväksi käyttäen (oliko wilfredillä epäilys tästä suunnasta?)
Hetken talsittuamme totesimme, että nyt ei kyllä kartta vastaa näkymää. Jotain on pielessä.
Kaivoimme GePSin pikaisesti ja karu totuus paljastui: Lampeen oli laskenut toinen puro mitä ei ollut karttaan merkattu (!) ja olimme jo menneet kilometrin sivuun.
Ei saatana.
Uusi kompassisuunta ja menoksi.
Ei olisi pitänyt olettaa että ei se mikään muukaan puro voi olla. Hieman me siinä kummasteltiin, että onko näin nopeasti menty kun puro on jo tässä. Eihän se ollut, mutta ei tosiaan karttaan ollut merkattu tätä pruoa.
Ei keretty mennä kuin pari kilometriä ja taas sama homma: taas ollaan ihan vikapaikassa.
Vaikka tiesimme, että tämä ainoastaan Vätsärin kivikkoisuudesta johtuvaa suunnistusmokailua niin silti meitä kumpaakin harmitti tälllainen. Ei ole khyl muilla vaellusmestoilla käynyt yhtä töhösti!
Nooh, löytyipä tällä töhö-kaarroksella herkkutatti matkaan joka olisi muuten jäänyt saamatta. Naminami! Muutenkin sieniä kertyi rinkankyljessä roikkuvaan haaviin ruuanlisäksi. Sieniä oli mahottomasti.
Nam!
Ja lisää vastoinkäymisiä oli tiedossa: Pidimme lounastaukoa Kontturilammen rannalla kellon ollessa kuusi. Meidän harharetkeilymme oli syönyt tehokasta vaellusaikaa ainakin pari tuntia.
Ja kohta olisi jo iltamyöhä.
Ja meidän alkuperäisen suunnitelman leiripaikka oli vielä ties kuinka kaukana.
JA kirsikkana kakun päällä Wilfred sanoi, että hänen auton avaimet olivat jääneet minun autoon.
EIKÄ!!
EBIN no tää menee täysin väsymyksen piikkiin spartan esteratakisasta ja saman tien lappiin läjhdöstä, sekä huonoista unista. Ärsytti kyllä ihan helvetisti tuossa hetkessä ja paljon pyöri tunteita päässä. Mutta toisaalta mitä se auttaisi jos nyt alkaisi kyrpiintymään nollasta sataan ja heittelemään tavaroita?
Tämä käytännössä tarkoittaisi, etä ainoastaan tuuripelillä voitaisiin päästä Näätämöstä Semekurttaan jonkun kyydissä. Minä olen todennut Inarissa asuessani, että kyllä Universumi hoitaa tiukan paikan tullen.
Mutta muut faktat löivät märkää rättiä naamaan: Kello oli jo vaikka kuinka paljon ja myöhään illalla oli luvannut sadetta. Ja jos jatkettaisiin samaa tahtiin niin me ei päästäisi minään päivänä ajoissa leiriin vaan joka päivä menisi myöhään illtaan yöhön.
Vätsärin maisema(t) pähkinänkuoressa
Lisäksi huomisen oli luvannut pitkälle päivään sadetta.
Myönsimme tappiomme ja nöyrryimme meidän väsymyksen sekä mahtavan luontoäidin edessä ja teimme uuden suunnitelman lennosta.
Elikkäs tekisimme ison mutkan ja palaisimme takaisin miun autolle.
Mutta nauttikaamme loppureissusta!
Yöpaikaksi valikoitui yksimielisesti Pahtareikäjärvi.
Olimme yllättävän väsyneitä kun pääsimme perille. Hetken kinailtuamme laitoimme teltan ihan järven rantaan. Jouduimme jopa yhden kota teltan narun laittamaan veteen asti kun tuli tuli sen verta lähelle rantaa.
Mutta ei hemmetti. Vastarannalla näkyi ihmisiä kanootteineen. Voi helveTIn helvetTI!
Vielä enemmän särkyi illuusio erämaan yksinäisyyden rauhassa. Ollappa muotkalla tai Lemmenjoella missä ei näy muita!
Emme menneet vaihtamaan kuulumisia (sen verran matkaa eikä muutenkaan huvittanut) vaan keskityimme olennaiseen: Tulipuiden etsimiseen ja kahvin keittämiseen! Illaksi sopivasti tyyntyi ettei tarvinnut tuulenpuoleisella rannalla kärvistellä suotta.
Tehtiin vielä vähän syttöjä huomiselle.
Hyvien erämaakahvien jälkeen, maisemien tuijottaminen windows error-mielentilan kera sekä kaikennäköisten turinointien jälkeen olikin mukava painua pehkuihin kotateltan syövereihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti