Herätys tapahtui kovan sateenropinan tahdissa. Oli kyllä luksusta kun kaikki tavarat olivat suojassa, ja vieläpä mahtui oikein mukavasti olemaan leveästi ja liikkumaan.
Totesimme, että meillä ei ollut kiire tänään mihinkään koska oli niin sanotusti rokulipäivä. Rauhassa teimme aamupalaa sekä aamukahvia. Olin varannut tälle reissua itse tehtyä ruisleipää pitkästä aikaa ja koska oli viileää keliä, niin olin ottanut leivänpäälliseksi hummusta voin sijaan. Ja ai että oli hyvää.
Puurokin oli tavallista parempaa: siemenillä ja maitojauheella höystettyä. Ja siis muuta kuin pikapuuroa. Heti toi pientä luksusta aamuihin!
Mutta ei se kommelluksitta aamupala mennyt: ajattelin, ettävoin käyttää risukeitintä ovi-aukossa jahka oven laittaa auki. Lopputulema oli, että jouduimme aikamoiseen savumereen ja piti risukeitin hanskoilla äkkiä siirtää metrin kauemmaksi. :D
Hetkisen päästä oli kaikki taas hyvin.
Aamupalan tekoa
Mutta se väenpaljous: Aamulla vesitaso lensi vaikka kuinka monta kertaa ihan läheltä. Eestaas nonstoppina. Se siitä rauhasta. Me niin haluutaan omille paikoille missä saa olla rauhassa.
Sateen loputtua päätimme lähteä kalastamaan hauskalta kuulostavaa Rupisuolijärveä.
Pakkasimme kummatkin virvelit ja vähän evästä matkaan. Keli pysyi viileänä, mutta olisimme tuulensuojassa jahka pääsisimme kohteeseemme. Tässä vaiheessa itsellä oli oikein innokas fiilis ja vihdoin taas kunnolla erämaassa (vaikka ihmisiä sitten olikin liikaa ja ärsytti :D), lisäksi yllättävän innokas olin kalaan lähtemisestä. Ns. Jotain tekemistä eikä vaan neppailla munia teltassa.
Kalamiäs
Matka taittui joutuisasti kummallakin virvelit käsissä.
Saavuimme kohteeseen Rupisuolijärvi. Liekkö saanut nimensä järven muodosta sekä karun näköisestä ympäristöstä. Rannat olivat kivikkoisia ja vaikka puitakin kasvoi, niin maisema oli todella karu. Ihan kuin kuun kamarallla olisi.
Heti alkuun pääsimme lupaavan näköiseen lahdukkaan, joka oli vieläpä kohtalaisen tyyni. Neuvoin Wilfrediä mitenkä virveli toimii ja aloimme kalastamaan.
Eikä aikaakaan, kun kuulen siiman olevan sotkussa. Miepä menen katsomaan ja laitan kaiken ojennukseen. Kohta kuuluu taas samas virsi ja mietin ettei hänen pitäisi nyt niin töhö olla. Onhan hän aikaisemminkin virveliä käyttänyt. Annoin hänelle oman virvelin ja minä jatkoin hänen virvelillään.
Ei kulunut kuin hetki kun minullakin meni se aivan sotkuun. Ei voi olla nyt totta, manasin. Mutta kun katsoin kelaa huomasin sen kelaavan siimaa ihan miten sattuu. Harmistuneena tästä nappasin siimatuherosta kiinni ja hakkasin kelan tuhannen paloiksi kiveä vasten. Irronneet kappaleet nappasin taskuun ja matka jatkui.
Katselin tätä skenaariota vähän matkan päästä naurua ja hymyä pidätellen, samalla kuitenkin itsekin harmissaan, että miten voi oikeasti viiden heiton jälkeen mennä homma vituiksi.
Yrittää yrittää...
Ranta jyrkkeni kunnon pahdaksi joten jouduimme kiertämään sen laen kautta. Komiat maisemat josta tuli vähän Repovesi mieleen. Sieniäkin oli hurru mycke jotenka päätin paluumatkalla ottaa niitä vähän matkaan.
Kenttääkin löytyi sen verran, että sain viestiä läpi muuttuneista suunnitelmista.
Kalastimme sinnikkäästi järven rantaa pitkin aika kauaksikin. Välillä löytyi vanhoja tulisijoja joista osa oli tuoreempia, osa selkeästi sammalen ja roskien peittämiä.
Vaikka kuinka yritimme, niin järvi kumisi tyhjyyttään. Ei edes yhden ainoaa tärppiä.
Kyllähän se hivenen harmitti.
Olisiko jo paluumatkalla näimme toisen porukan kulkevan meidän leirin ohi jonnekkin päin. PRKL!
Joku 4-6 ryhmä siinä möngersi. Ja huono järvi rupisuolijärvi, varmaan saanut nimensä kun joku kironnut kalastaessa siellä.
Talsimme takaisin leiriin ja ruuan (sekä kahvien!) jälkeen jatkoimme kalastusta aloittaen leirin kohdalta jatkaen toisen leirin suuntaan. Wilfrediä ei kiinnostanut sosialisoitua, mutta koska toisella puolen muukalasileiriä oli mielenkiintoisen näköisiä paikkoja niin jatkoin yksinäni.
Kaloja khyl kävi pinnassa säännöllisesti, mutta eivät olleet joko iskuetäisyydellä taikka ei kiinnostanut meidän uistimet ollenkaan.
Leirissä oli oikein mukavat kaksi miestä jotka olivat matkassa ilmatäytteisillä kajaakeilla. En ollut tietoinen, että moisia virityksiä on edes olemassa. Aina oppii uutta!
Huomaa kyllä, että miten helposti erämaassa ihmiset on samalla aaltopituudella: Sinne oikeasti pitää mennä taitojen sekä luonnon kunnioituksen kanssa, toisin kuin kansallispuistoissa minne voi mennä vaikka tennareissa ja shortseissa.
Hekin ihmettelivät väenpaljoutta: muutos on kuulemma tullut ihan parin vuoden sisään. Aikaisemmin on saanut olla ihan rauhassa.
Toinen yhteinen ihmettelynaihe oli kalansaannin huonous: Olivat yrittäneet sinnikkäästi, mutteivät olleet vielä saaneet yhtään mitään. Oliko niin, että jopa kahden päivän ajan mitään ei tullut :D
Jatkoin matkaani niemennokkaan jonka ajattelin olevan hotspot. Olisiko ollut, että minulla kävi tärppäämässä tai että luulin näkeväni kalan pyörähtämässä vaapun perässä. Mutta ei muuta.
Ja taas retkikulkue menee ihan meidän leirin yläpuolelta. Voi tätä väenpaljoutta.
Jatkoin vielä kalastusta jonkun aikaa ennenkuin nälkä alkoi painamaan sen verta, että palasin leiriin jossa valittelin kalantulon huonoutta sekä ihmispaljoutta ennenkuin painuimme pehkuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti