MM päivä 4: Sadetta sekä kohtalaisen kova rypistys

 Koska oli luvannut sadetta yöksi/aamuksi nukuin kaverini teltassa. Heräsimmekin sateen ropinaan.

Päätin tehdä peliliikkeen ja taiteilla erätoveristani louteen jonka suojassa meidän olisi mukava aamupalastella sekä tehdä tämän päivän reissusuunnitelma valmiiksi.

                                         Aamukahvit

Ennuste oli luvannut kohtalaista sadetta myöhäiseen iltapäivään asti. Se on näköjään ollut meidän vaelluksella vakiona yksi ”kiintiösadepäivä”. Huomasimme, että voisimme melkein koko matkan vetää yhdellä kompassisuunnalla, ainaskin metsä-osuuden.

 

                                        Viikatemiäs

Ja eikuin matkaan!.

En ollut ottanut muuta sadevaatetta itselleni kun sadehousut pellavahousujen olemattoman vedenpitävyyden vuoksi. Laskin sen varaan, että ohut villaflaneelista tehty takki pitäisi tarpeeksi vettä. Nooooh, sanotaanko näin ettei se samalla lailla pidä vettä kuin esimerkiksi paksumpi SA-Sarkatakki, muttei sen kanssa khyl kylmäkään tullut. Tämä yhdistelmä kyllä osoittautui ihan toimivaksi: Jalat säästyi kuivahkoina ja takki kuivui ruuminlämmön ja tuulen vaikutuksesta kohtalaisen nopeasti itsestään.

Ei kulunut kuin vain hetki ja Kuarvikoza näkyi takanamme uhkaavien pilvimassojen vyöryessä kohti meitä. Sadetta tuli vaihtelevasti kuuroittain. Lähestyessämme ensimmäistä rinteiden välistä suorastaan sademetsän oloista notkelmaa sade yltyi kohtalaisen kovaksi joka latisti kummankin taistelutahtoa aika tehokkasti.. Siellä pusikoiden keskellä nautimme luumuja ja palautusjuomatabletti-vettä vaitonaisina.

Tästä alkoikin pitkä loiva nousu joka ei tuntunut loppuvan millään. Maali (eli nousun loppu) häämötti kaukana yksinäiseksi puuksi manifestoituna. Sinne päästyämme tajusimme, että olemme nousseet ”turhaan” kun olisimme voineet kulkea enemmän vasemmalla. Siitä Wilfred vähän äyskähti. Laitetaan sateen piikkiin!

Maisemat olivat oikein muikeat mitä nyt vaihtelevan sumun ja sateen lomasta näki.

 

                                Ihan jeppis maisemat

Mäenhuiputuksen jälkeinen alamäki tuntui mahdottoman pitkältä jatkuvan alamäen ja hankalan maaston takia. Kohteenname oli ylittää Vuomajoki joka laskee Peltojärven lahteen.

Juuri kun pääsimme joelle sade taukosi ja aurinko lämmitti niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikkin.

Ylityspaikkaa saimme etsiä yllättävän pitkään joen ollessa kapea, mutta samalla kovasti virtaava, syvä ja jopa minun mittapuulla kylmä.

Aikamme ähellettyäemme (ja uhkarohkeasti saappat yli heittäen) pääsimme yli ja näimme pienen mesäsaarekkeen kohoavan rantasuon takana. Emme taineet vaihtaa sanaakaan, koska oli niin ilmeistä, että siellä on meidän tuleva taukopaikka. Niin oli ajatellut ilmeisesti moni muukin, koska sieltä löytyi kivistä kasattu nuotiopaikka, mutta kunnosta päätellen viimeksi ollut käytössä ainaskin 20v sitten.

 

                    Vuomajoki jonka ylittäminen oli haasavaa

Siinä oli kiva oikoa jäseniään ja lämmiellä auringon paistaessa (sillä hetkellä). Idyllin rikkoi ainoastaan kovin sateisila näyttävä pilvet jotka liikkuiva pelojärven eteläpuolta pitkin. Kahvitkin taidettiin keitää ennen matkan jatkumista.

Loppureissulla ei tarvinnutkaan enään rämpiä kera pajukkojen ja tiheiköiden kun ”loppusuora” (eli 7km) oli pelkkää tunturia. Ei tarvinnut käyttää aikaa suunnan ottamiseen kun seuraava etappi näkyi jo kaukana edessäpäin.

Sää oli vaihtelevaa: välillä paistoi aurinko, välillä taas tipautti vähäsen vettä. Sateenkaarikin näkyi, ja nähtiin jopa minne sateenkaaren pää laskeutui! Löytyisikö sieltä aarre? Maisemaa näkyi kauas joka suuntaan, Peltojärven suuntaan tosin vähemmän. Kuarvikozakin sieltä koomotti takanapäin.

 

                        Löytyykö aarre sateenkaaren päästä? :O 

 

Taukoilimme vikassa puronotkelmassa ennenkuin nousisimme Peltoaivin satulaan. Aprikoimme huvittaako huiputtaa Peltoaivi, kun kerran koukataan niin läheltä huippua? Lopputulema oli, että meitä laiskotti sen verta ettei huvittanut, vaan jatkoimme suoraan korkeimman kohdan vierestä.

 

 

Mennään jo!

 

Satulan laella näimme määränpäämme joka oli hiekkainen dyynikumpare Peltojoen ja pikkujärven välissä. Luulin näkeväni kumpareella liikettä paljain silmin ja kiikareilla katselu vahvisti, että tosiaankin siellä liikkui kaksi ihmistä koiruuden kanssa.

Kun aloimme laskeutumaan viimeistä kertaa aurinko laski samalla huippujen taakse ja lämpötila putosi nopeasti. Tuli porinaa leiripaikan sijainnista. Minä sanoin, että mentäisiin dyynin päälle missä olisi tasaisempaa, mutta Wilfred halusi mennä järven rantaan. Hetkisen kinasteltuamme ja omia ehdotuksia perusteltuamme päätimme lopulta mennä järven eteläpäähän ettei tulisi yhtään turhaa sataa metriä tulevana päivänä.

Pari telttaa näkyi kummun laella, mutta menimme vähän syrjemmäksi, että voisimmerauhassa nukkua.