Aamupalan laittoa
Tänään ajattelimme käyttää aikamme Kuarvikozan huiputtamiseen. Söimme tukevan aamupalan kahveineen ja lähdimme vesipullojen ja snäksien voimalla etiäpäin.
Matka alkoi tasaisella tunturikoivumaastolla joka loppui kuin yhtäkkiä kun pääsimme tuntureiden väliseen satulaan. Täällä näimme myös ensimmäiset vaeltajat kaukana, jotka olivat menossa viereisen tunturin laen kautta kohti peltojärveä. Porojakin näkyi nulkkaavan tunturin harjanteella.
Päästyämme satulan laelle näkymä oli todella kaksijakoinen: Kaunista tunturimaisemaa niin kauaksi kuin vain näkee, mutta toisaalta maisema lähellä näytti todella karulta puiden puuttuessa täysin. Kyllä se tarvii havupupuun mihin nojata totesimme kuin yhdestä suusta.
Ylempänä rinteessä laaksosta erottui selkeästi syvempiä uomia jotka yhtyivät toisiinsa vähän matkan päästä. Muinaisia jäätikön sulavesiuomia? Muutenkin oli mukava etsiskellä kiikareilla kaikenlaisia maaston yksityiskohtia.
Täältä löytyi myös haulikon hylsy mitä kovin kummastelin. Ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen näin ylös lintuja katsomaan? Mikä lie tämänkin ruostuneen hylsyn tarina.
Viimeinen huippu kohosi selkeänä jyrkkänä kivikasana niin kuin Sauronin torni. Hetken epäilimme, että pääseekö sinne ylipäätänsä, mutta tornin kupeesta löytyi kun löytyikin polku mistä pääsi ylös.
Nelivedolla ylös, mutta silti!
Ja olihan ne maisemat upeat joka suuntaan! Toisella puolella järvien ja soiden mosaikkia, koillisessa Peltojärvi ja pohjoisessa loputon tunturimeri.
Suoraan alas katsominen teki häijyä: Kivitornin laelta oli parinkymmenen metrin suora pudotus jonka jälkeen tunturikin jatkui todella jyrkkänä.
Ennen alaspäin menoa vähän funtsimme kartan kanssa mistä kohin olisi helpointa lähteä alas ja mitenkä seuraavana päivänä kannattaisi suunistaa. Hetken jouduimme etsiskelemään hyvää kohtaa päästäksemme fiksusti alaspäin kohti leiriämme. Jyrkimmästä osuudesta selvittyämme alkoi nälkä jo kurnimaan, mutta lähellä oleva määränpää sekä kevyet kantamukset tekivät matkanteosta joutuisaa.
Nyt olikin mukavasti luppoaikaa jotenka keräilimme polttopuuta sekä keittelimme kahvia ennen illan saapumista.
Reissun kohokohta!
Olimme todenneet eilen jo veneen vesikelpoiseksi jotenka päätimme lähteä kokeilemaan sitä järvelle. Järvi tyyntyi täysin ja taivaankansi sai vielä upeammat värit kuin eilen. Vaikka olikin vain yksi airo käytettävissä niin se ei haitannut: Vene oli niin kevyt, että sitä pystyi ongelmitta melomaan kanootin lailla. :D Wilfred meloi hiljakseen rantoja myöten ja minä nakkelin perhoja missä kalat näytti pintovan. Välillä kokeilin uistattaakkin perhoa, mutta tuloksetta. Jokusen kerran joku isompikin kala kävi pärskimässä vettä, muttei perhoja kelpuuttanut.
”En olisi uskonut lappiin vaeltamaan lähtiessäni, että pääsen melomaan soutuveneellä keskellä ei mitään random erämaajärvelle”. Wilfred totesi
Hyvin tiivistetty!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti