MM päivä 1: IltahyttyshelvetTI

 Aamulla oli täydellistä! Ei ollut hyttysen hyttystä mailla eikä halmeilla! Kahvivedet kiehumaan nuotiolle ja odottelemaan toisen ylösnousemusta. Wilfred ihmetteli teltassaan edeltävänä iltana ähkimistäni ja kiroamistani ja kuunteli huvittuneena taisteluani kuumuuden ja verenimijöiden kanssa. Minä en nähnyt siinä kyllä mitään hauskaa.

                          Tänne sitä aamukahvia prkl....

Jännitys kasvoi kun lähdön hetki koitti. Otimme rinkat pykälään ja lähdimme talsimaan!

Alkumatka oli mönkijäuraa jotenka tunsimme kuinka vauhti kiihtyy. Maisemat oli puolestaan aika pliisuja: Aika tasaista mäntymetsää ja tunturikoivikoita. Välillä joku suo jonka vastarannalla vaara.
Mutta välillä näkyi jotakin mieleenpainuvaa:
Erään suon laidalla oli toooosi iso mänty jossa yli reidenpaksuiset alaoksat kurottuivat kolmen metrin päähän rungosta. Männyn rungon ympärys oli kauttaaltaan metson kikkareiden peitossa.

Aika kului ja oli tarkoitus pitää ruokataukoa. Itselleni muodostui koko reissun ajaksi ongelmaksi risukeittimen puuhuolto: Jos löytyi koivua, se oli auttamatta liian lahoa polttoaineeksi käyttämiseen. Onneksi tuohi säilyi parempana ja kelottunutta katajaa löytyi tarpeeksi missä ei ollut mäntyä.

                                        Välillä joku tunturi sieltä pilkisti

 

Kävin nopealla huussitauolla ja ihmettelin, että mikä siellä oikein tulee? Lopulta tajusin, että hevosia ratsastajineen. Kiirehdin wilfredin luokse ja kun sanoin mitä näin, niin hän ei meinannut uskoa. Lopulta kavion kopse kasvoi ja kolme hevosta + läskipyöräilijä menivät ohitse. Huomasivatko he edes meitä? Ei ainakaan päät kääntyneet. Testasimme lopulta, että kumpikin käveli ohitse polkua pitkin toisen istuessa paikallaan hievahtamatta. Totesimme, että ratsastaessa on hyvinkin voinut jäädä meidät huomaamatta kun meillä kerran on maanläheiset värit vermeissä.

Matka jatkui ja lämpötila jatkoi nousemistaan. Ei se yhtä paha ollut kun hammsatunturissa 5v sitten mutta olihan se meno nihkeätä. Oli niin kuuma, etttei räkkäkään viihtynyt.

Suo-alueet alkoi kasvamaan ja sitämukaa maisemaakin alkoi levittäytymään enempi. Nyt alkoi jo maisemiakin näkymään!

 

                                                Metsonkakkea

Edessämme oli suo jonka toisella puolella olisi järvi mäen takana minkå vastarannalla kohosi meidän leiritunturi.

Suo meni kohtalaisen helposti yli,, mutta mäki tuotti hankaluuksia: Karttaan oli merkattu joku reitti vaaran vasemmalta puolelta muttemme nähneet missä. Hetken kinaamisen jälkeen otimme suoran kompassisuunnan järvelle. Ei olisi ehkä kannattanut: Tiheää koivupuskaryteikköä jota mentiin ylösalas. Ja kalahaavi oli vähän väliä kiinni oksissa. Kun päästiin vähän avoimemmalle paikalle olimme aika poikki...

Looikoilimme kalliopahdalla auringon porottaessa. Otin oman ja Wilfredin juomapullon etsiäkseni vettä purosta mikä oli merkattu karttaan. Yllätykseksi sitä ei meinannut löytyä. Jossakin kohdassa vesi virtasi ihan pikkuisen ja täytin siitä toivoen etten mitään vatsanpuruja saisi samalla.

Ennen jatkamista tankkasimme vielä mustikoita (mitä oli pirusti) posket täyteen pariin otteeseen. Siitä tulikin meidän taukosnäksi numero yksi.

Nyt matka oli väehmmän vaivalloista mitä aikaisemmin, mutta meidän maali (eli järvi) ei tuntunut lähestyvän. Ei sitten millään. Lopulta se pilkotti koivujen välistä mikä tuntui niiiiiin huojentavalta näyltä. Riensimme järven rantaan tekemään pienet välikuolemat.

 

                                             Hienot maisemat järvellä!

 

'Hetken koomailtuamme näimme ratsastajien tulevan takaisinpäin. Koetin huudella heille jotain mistä Wilfred ei oikein tykännyt.

Maisemat olivat upeat: Tunturi näytti kohoavan suoraan peilityynen järven rannasta ja vasemmalla pienen metsäkaistaleen takana kohosi lisää tuntureita. Eikä hyttysiä!
Ainoat mitkä teki minulle kiusaa oli kalat. Eikä ihan pienet kalat. Mitä pinnan pyörteistä ja rinkuloista näkin niin ne oli siikoja ja vähän isompaa kaliiperia. Pitäisiköhän tääne tulla packraftin kanssa syksyllä verkottelemaan? Ei tuota matkaaa olisi kuitenkaan kuin ”vain” kuusi kilometriä autolta.

Jatkoimme järven vasenta rantaa ja puiden takaa pilkotti toinen järvi vielä koeampien tunturimaisemien kanssa.

Järvet jäi taaksemme ja matkamme suuntasi ylöspäin vaikkakin tänä aikana olikin ylös-alas liikettä pienten kumpareiden muodossa.

Vaikka päivämatka(t) eivät ole pitkiä niin kuumuus vaati veronsa: Taukoja pidettiin kohtalaisen tiuhaan ja vedettiin mustikoita niin paljon kun suinkin vaan sai kahmittua lähimättäältä tauon aikana.

Vihdoinkin alkoi tunturimännyt vähenemään ja sitävastoin tunturikoivut alkoivat vallata maisemasta alaa. Mitä ylemmäksi mentiin niin sen paremmaksi maisemat kävivät. Ja pitihän niitä jäädä tölläämään kun kerran purojakin sopivast virtasi mistä sai tankattua vesivaroja kun ei niitä huipulla kuitenkaan olisi.
Vaikka tunturikoivikolle päästiin niin näky oli sen suhteen aika lohduton: Mittarimatotuhot ovat ollee täällä suuret ja periaatteessa ympärillämme levittäytyi koivujen hautausmaa. Vain satunnaiset koivut sinnittelivät kuolleiden sisarien ja veljien joukossa. Oli edes vähäinen notkelma niin siellä lämpötilat ovat olleet sen verta alhaiset, että mittarimadon toukat ovat kuolleet ja koivut ovat sitä myötä säästyneet.

 

                                Vesitauko-mietiskelijä

Asettelimme majoitteet lähekkäin ja aloimme keräilemään nuotiotarpeita. Se oli suhteellisen helppoa, koska tunturin huipulla oli yllättävän paljon männynrisuja ja tietenkin mäntyjen juurella oli paljon keloutuneita oksia. Kohta nuotio pöhisikin iloisesti.

Olin päättänyt yllättää Wilfredin ruuanlaittotaidoillani: Tarjolla oli kuivatuista aineksista tehtyä porokeittoa koskenlaskijalla höystettynä. Isot kehut keräsi taidonnäytteeni.

Palanpainikkeeksi naatimme kahvia ja ihmettelimme maisemia kiikareilla jos vaikka jotakin näkyisi.

Maisemista ei löytynyt mitään mainitsemisen arvoista, mutta auringonlasku oli sitäkin upeampi! Ihan kuin jostakin luontodokumentista! Siitä kehkeytyi ihan näpsäkkä timelapse-videokin.
Vesivarannot alkoivat olemaan vähänpuoleiset jotenka lähdimme kroksit jalassa alarinteeseen etsimään puroa. Tovin sitä kyllä sai etsiä ja pimeys laskeutui huyvää tahtia.

Kun tulimme takaisin meitä odotti verenimijöiden kauhea armeija. Määrää kuvasti hyvin se, että kun piti käydä pika-paskalla (1min) jalat olivat täysin syöty vaikka kuinka yritti huitoa.

                                        Hieno ilta-aurinko

Ei kun unta kaaliin vaan.

Mutta ei.

Jostakin kumman syystä louteen alle oli kerääntynyt kuumaa ilmaa ja sama katastrofi toistui kuin edeltävänä iltana. ”Tämä ei voi olla totta” päässä kaikui. Mutta koska autoa ei ollut niin ahtauduin tällä kertaa hyvissä ajoin vaelluskumppanini telttaan ennenkuin menetin järkeni.

Ja taas toistui sama juttu kuin edeltävänä iltana: umpinainen majoite (auto/teltta) oli paaljon viileämpi kuin avoin loue missä ilma kuitenkin kiersi.

Hyvin (Routalempi) Jännä...