Aamu valkeni tuulen kera jossa oijoimme huonosta nukkuma-asennosta jäykistyneitä jäseniämme. Syötyämme aamiaisen kävelimme tunturin reunalle ottamaan suuntaa kohti seuraavaa määränpäätä. Mutta kas vain! Sehän näkyykin suoraan edessämme: Kuarvikoza! Vitsailimme, että vedetään koko reissu yhdellä suunnalla. Maisemat olivat todella huimat. Ihan kuin jostakin Taru Sormusten herrasta. Harmi vaan kun ollaan keskellä ei mitään niin hankala alkaa mitään isompaa leffaa kuvailemaan täällä.
Vesivarastojen ollessa tyhjiä ajattelimme tankata vesipullot täyteen tunturin juurella olevasta purosta. Mitä alemmaksi mentiin sitä pysähtyneemmäksi ja kuumemmaksi ilma kävi. Purolla olimme yllättävän poikki jotenka pysähdyimme juomaan vettä johon sekoitimme jotain urheilu-palautumis-maku tabletteja josta saatiin vähän sokeria piristykseksi.
Oli kuuma. Todella kuuma. Päästyämme parin kilometrin päähän kuarvikoza-järvestä päätimme syödä ruokaa ja tankata vesivarannot kauas avautuvan rinnesuon reunalla koivujen katveessa. Mutta veden löytämisestä meinasi muodostua ongelma: Karttaan merkattu puron uoma oli joko kuivunut, tai sitä ei alunperin ole ollutkaan kyseisessä paikassa. Wilfred tästä hermostui ja kirosi, että ”minä en ala ainakaan rämpimään suota yhtään alemmaksi etisäkseni vettä (saatana)”.
Noh, ei kai siinä sitten kuin mennä yksin. Pikkureppu täyteen vesipulloja ja kartan sekä GPS:n kanssa sahailemaan suota edestakaisin alaspäin.
Monta kertaa luulin vihdoin löytäneeni vettä, mutta paikka osoittautuikin vesiperäksi. Mutta vihdoinkin, koivujen reunustaman pienen notkelman pohjalta löytyi vettä sen verran, että sitä kehtasi virtavaksi puroksi väittää. Ja koska minulla oli kumisaappaat jalassa niin lompsin suorinta tietä taukopaikalle vähät välittäen mitenkä vetinen askelma oli. Tässä vaiheessa jo alkoi huomaamaan energiavajeen ja kuumuuden luoman väsymyksen vaikutuksen.
Ruokatauko venyi reippaasti tavanomaista pidemmäksi, mutta emme antaneet sen haitata tiedostaessamme sen, ettei leiripaikalle ollut kuin parisen kilometriä. Ehkä tämän takia matka tuntuikin niin kovin pitkältä. Vieläpä maaston ollessa erittäin lohkareista. Taukoilimme useaan otteeseen mustikan syönnin ollessa suurinta taukohupia. Matkan varrellta löytyi hieno kalteva pahta joka kävi ihan laavusta.
Kauhean pitkältä kestäneen parin kilometrin jälkeen pääsimme järvelle. Ja voi, että kun olikin niin maan perusteelisen hienot maisemat. Kuarvikoza tuntui nousevan kuin suoraan järven pinnasta!
Jatkoimme jätven rantaa pitkin lasku-uoman toiselle puolelle. Ihmettelimme suurta pullojen ja töllkien määrää. Syy selvisi päästyämme puron toiselle puolelle: Paikalta löytyi vene sekä verkotusvälineet. Paikallisen tapakulttuurin tuntien niin järvi on varmaankin ajat sitten jo tyhjennetty.
Aloimme heti laittamaan majoiteita pystyyn keli-ennusteen lupamaa sadetta silmälläpitäen. Tämän jälkeen alkoi polttopuun metsästys joka osoitttautui hankalaksi mitä se oli jo ennen tätä iltaa.
Jotakin saatiin kerättyä ja pienet nuotiot tehtyä ennenkuin menimme erätoverin alle kahveja keittelemään. Erätoverin olin epähuomiossa laittanut huonoon maastonkohtaan talon harja-mallisesti, mutta tokkopa tuo unentuloa haittaisi.
Sade loopui mukavasti illaksi ja järvi tyyntyi kera upean auringonlaskun joka maalasi taivaan verenpunaiseksi. Sivusilmällä luulin näkeväni pinnan rikoutuvan. ”Voiko se olla?” ajattelin. Ja kyllä! Kaloja alkoi pintomaan kohtalaiseen tahtiin ympäri järveä. Vaikka kuinka yritin saada kaloja tarttumaan niin ei ne hyväksynyt perhojani. Huomenna uusi yritys...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti