OP päivä 4: Sokerilahden hiekat sua vain odottaa.

Eräs reissun tavoitteista oli huiputtaa erämaan nimikkotunturi eli Hammastunturi. Herättyämme ja aamupalan syötyämme jätimme ylimääräiset tavarat erätoverin alle ja toivottelimme hyvät jatkot "Ristolle", koska hän omien sanojensa mukaan saattoi lähteä jatkamaan matkaa jo ennen meidän takaisintuloamme. Pakkasimme mukaan kamerat, kiikarit ja kahvintekovälineet, ja sitten kiipeämään.

Hitaasti, mutta varmasti kohosimme tunturin rinnettä ylöspäin samalla, kun männyt vaihtuivat vaivaiskoivuiksi ja koivut varvuiksi. Emme olleet varmaan edes puolessa välissä rinnettä, kun avautui jo hienot maisemat Hammasjärvelle päin. Oli ihan LOTR fiilikset. 

Tuolta punaisen pisteen takaa me tultiin!

Paikalta näkyi myös meidän ensimmäinen huiputuksemme, Kivipää. Veden ottaminen mukaan oli toisaalta "turhaa", koska tunturin rinnettä pitkin solisi useampikin puro, joista sai hyvänmakuista vettä. Olipa siellä yhdessä purossa jopa pieni vesiputous ja sen alla suvanto, jossa olisi voinut vaikka uida. 

  

 

 

 Kivasti virtaa purot

 Huippu ei ollut kuin sadan metrin päässä, kun alkoi ripsiä vettä. Vesisade muuttui koko ajan kovemmaksi, joten otimme loppuspurtin huipun luonna olevalle kalliolipalle. Päätin käydä katsomassa saderintamaa huipulta. Sade piiskasi kasvojani, kun kiipesin kivilouhikkoa ylöspäín joku riekonkaltainen lintu seuranani. Päästyäni huipulle näin saderintaman laajuuden: Koko vastakkainen taivaanranta oli harmaata täynnä ja ukkonenkin jyrisi.Vielä enenemmän harmitti se, että olimme huiputtaneet ns. "valehuipun". Tunturin laella oli kolme huippua ja korkein huippu oli vasta 650 metrin päässä eli olimme tulleet vasta periaattessa puoleenväliin!

Menin kertomaan tilanteesta Wilfredille, joka ei ollut kovin mielissään ideasta palata takaisin, kun olimme jo näin lähellä. Hän lähti itse seuraamaan tilannetta ja minä jäin pitämään sadetta. Hänen tultuaan takaisin pidimme pikapalaverin ja päätimme kuitenkin lähteä takaisin alas, kun sadekin lakkasi hetkellisesti. Alaspäin mentiinkin sitten jo vähän rivakampaa tahtia ukkosen jyrinän koko ajan lähestyessä. Piekana tuli vastaan ja alkoi huudella: Varmaan varoitteli meitä tulevasta kurjasta ilmasta.

Emmehän me tuvalle ajoissa ehtineet, vaan kastuimme aika perusteellisesti. Risto ei ollut vielä lähtenyt liikenteeseen kurjan sään iskettyä, joten söimme ruokaa ja kahvittelimme hänen seuranaan.

Loppujen lopuksi pahin sade pyyhkäisi kauempaa, joten sateen loputtua lähdimme tallustamaan kohti Sokerilahtea.

Jos olette huiputtamassa Hammastunturia, niin huiputtakaa se kaakkoiskulmasta. Silloin nousu on kaikkein nopein!

Harmi vain, että sateen takia meni myös mahdollisuus kuvata oma versio
Taking the hobbits to isengard"" meemivideosta. No, ehkä ensi kerralla!

Suunnistusosuus Sokerilahdelle oli aivan lastenleikkiä, kun ei tarvinnut tehdä muuta, kuin seurata järvenrantaa pitkin eteenpäin. Eräällä epävirallisella tulipaikalla törmäsimme telttaan, joka oli jätetty penkin alle. Tarkoituksellako?

Hauskasti joku sarven ripustanut oksanhaaran

Vaikka suunnistusosio olikin helppo, niin ei se huonoja maisemia tarkoittanut: Pääsimme ihailemaan Hammastunturia eri perspektiivistä, ja vastarantaa kiikaroimme nähdessämme jotakin mahdollisesti mielenkiintoista. 

Hammastunturi Aittajärven rannalta nähtynä 

 

Viljaniemen kiikarointia

Tätä puolta Hammasjärveä ilmeisesti on kuljettu vähän normaalia enemmän, kun pääsimme kulkemaan jotain poluntapaista pitkin käytännössä tämän päivän maaliin asti.

Vastaan tuli Kirakkajoki, jonka onneksi pääsi ylittämään tukevaa betonisiltaa pitkin. Vastarannalla kohosi rakennuksia. Ainakin yksi niistä oli ollut aikaisemmin jonkinsortin autio/vuokratupa, mutta myyty myöhemmin yksityiseen omistukseen. 

 

Onneksi joen suulta löytyy silta.

Tästä ei ollut enää kuin alle kahden kilometrin pyrähdys leiripaikkaamme. Ehdimme jo manata Sokerilahden pelkäksi huijaukseksi tovin kivikossa käveltyämme, mutta lopulta pääsimme perille. Eteemme avautui 50m:n levyinen hiekkaranta tulipaikkoineen (mukana tuulensuoja) ja vaattenkuivatusnaruineen. Oli kyllä luksusta! Hiekassa oli punaisia raitoja. Olisikohan ollut esimerkiksi graniitista? Vesi kyllä oli sen verta kylmää, ettei uimaan vitsinyt mennä.

Tulipaikka oli kyhätty rannoilta lyödetyistä kantikkaista kivistä, ja hetken ähellettyäni se oli entistä parempi. 

 

Ruuat kohdillaan: Makaronilinssimössöä porkkanaraasteen ja sienikastikkeen kanssa.

Päätimme kokata nuotiolla, mutta sitä ennen piti käydä hakemassa puita. Emme tyytyneet pelkkiin risuihin, joten sahailimme ja hakkailimme paksumpia puita pienemmiksi. Tässä machete ja Savottan ketjusaha osoittautuivat hyviksi. Aluksi olin naureskellut kaverin 
machetelle, joka toimi kirveenkorvikkeena, mutta se osoittautuikin yllättävän hyväksi! Hanskat olivat kyllä tarpeen klapeja tehdessä kahvan kulmikkuuden takia. Myös mukaan otettu Savotta-Ketjusaha osoittautui hyödylliseksi kapistukseksi.

Ruuan jälkeen paistelimme lettuja "puolenvälin" saavuttamisen kunniaksi.

Illalla koetin vielä heittelemällä saada kalaa. Tuuli vähän hankaloitti perholla kalastusta, mutta kyllä sieltä muutama tärppi tuli.