Heti alkuun pahoittelut kuvien puuttumisesta. Kameroista
akut olivat tyhjentyneet aikapäiviä sitten ja kännyköiden akkuja
piti säästellä seuraavan aamun herätykseen. En viitsi ottaa
googlesta kuvia, koska ne eivät ole omia. Yrittäkää käyttää
mielikuvitustanne/googlea/käykää paikan päällä.
Herätystä emme tarvinneet. Auringon porotus hoiti sen
kellon puolesta. Aamupalan jälkeen ajoimme läheiselle kahvilalle
nauttimaan aamukahvit ja munkit. Suosittelen käymään Kuukkelin
vieressä olevassa kahvilassa. Sieltä saa lakkajallupossumunkkeja,
jotka ovat parhaita munkkeja ikinä. Ilmaisen santsikupin (JES!)
jälkeen aloimme ajaa kohti Sallaa. Kakslauttasen jälkeen kävimme pyörähtämässä viellä työssäoppimispaikan parkkipaikalla, jossa samalla vähän verestin muistoja viime talvesta. Meinattiin käydä vielä Tankavaaran kultamuseossa, mutta päätimme jättää tällä kertaa välistä.
Sodankylässä kävimme syömässä paikallisessa
Kebabppilassa. Sieltä hoksasimme Pyhä-Luoston kansallispuiston
esitteen ja muistimme, että meidänhän piti siellä käydä
katsomassa, minkälainen paikka on kyseessä. Nappasin
kebabrullanpuolikkaan (parasta kebabrullaa ikinä, suosittelen!)
matkaevääksi ja suuntasimme kohti Pyhä-Luostoa.
Mitä etelämmäksi ajoi, niin sitä enemmän alkoi
harmittaa, kun reissu oli loppusuoralla. "Rakkaus Lappiin ei
muutu milloinkaan, rintaan aina se jää", kuten Souvarit sen
laulussaan ilmaisevat.
Paluumatkalla vasta huomasimme, että meihin oli
tarttunut jokin sekasikiö lapin murre.... Hassua
sinänsä, kun ei me kovin monen ihmisen kanssa sanaa vaihdettu koko
reissun aikana. Tämä tapa kyllä katosi "etelään"
päästyämme. Olikohan se sitäh Lapin taikaa?
Aloimme jo pelätä, että olisimme ajaneet paikalle
vievän tienhaaran ohi, mutta lopulta se tuli vastaan. Sitä
köröttelimme pienen ikuisuuden (no ei se ollut kuin 15 km, mutta
kuumassa ja väsyneenä se tuntui huomattavsti pidemmältä) jälkeen
vastaamme tuli järvi ja tuntureita. Parkkkeerasimme auton hotellin
pihaan, josta nappasimme esitteet kartoiksi ja eikun matkaan. Helle
se tuntui vain pahenevan. Polku Isokurun kodalle oli helppokulkuista,
minkä jälkeen käveltiin portaat alas kurun pohjalle.
Mietiskeltiin, että kumpaa kautta lähdettäisiin huiputtamaan
Noitatunturia. Päätimme valita vasemmanpuoleisen reitin, koska se
oli vähän lyhyempi. Vaikka matka Oravanlammen laavulle oli vain 1,9
km, niin se tuntui huomattavasti pidemmältä: Pitkospuita ei ollut
kuin alle sata metriä. Loppumatkan jouduimme kulkemaan kamalaa
kivikkoa. Hädintuskin kehtasi sitä poluksi kutsua. Päästyämme
Oravanlammen laavulle aloitimme kiipeämisen. Tässä vaiheessa meitä
vastaan käveli kolme alle kouluikäistä lasta ja kaksi aikuista
rinkkoineen. Ei se Noitatunturille kiipeäminen sitten voi olla kovin
hankalaa, eihän?
Eihän?
Polkua ei ollut kuin alle sata metriä, kun ikävä
totuus paljastui meille: Polkua huipulle ei ole vaan värillä
merkattuja tolppia on pultattu kivirakkaan huipulle asti! Ja äsken
meitä vastaan oli perhe tullut alas!! Ihme Chuck Norriseja...
Onneksi kivet eivät olleet liukkaita ja olivat sen verta isoja, että
niitä pystyi huoletta kiipeämään. Lämpötilan huidellessa yli 25
asteen ja kirkas taivas+ nollatuuli ei ollut kiva lisä.
Vähän
väliä piti levähtää, koska oli niin tuskallisen kuuma. Asiaa ei
helpottanut, että tunturi oli äärimmäisen jyrkkäprofiilinen;
reippaasti jyrkempi kuin edelliset huiputukset. Pyrimme tekemään
pysähdyksiä mustikanvarpujen luokse, niin saatin haukattua samalla
jotakin: Hyvän kokoisia mustikoita; ensi kerralla marjasanko mukaan!
Maisemaa hallitsivat laajat suot, joiden takana kaukana kohosi
tuntureita. Oli hauskaa huomata miten nopeasti nousu tapahtui
tuskaisuudesta huolimatta: Kurun toisella puolella kohosi toinen
tunturi, jonka "ohi" nopeasti kiipesimme.
"Virallista"
huippua jouduimme hetken etsimään, mutta löydettyämme sen
kiirehdimme sinne niin nopeasti, kuin kivirakassa suinkin voi kulkea.
Voin kyllä sanoa, että ei enää ikinä Noitatunturin valloitusta
hirveässä helteessä! Valloitus oli kyllä sen verta "eeppinen",
että se olisi pitänyt saada taltioitua kopterikameralla ja
goproilla!
Todiste, että kävimme huipulla!
Olihan ne maisemat kohdallan. Jyrkkä pudotus toisella
puolella ja tunturi jatkui pitkänä kohoumana eteenpäin. Huipulla
onneksi tuuli jonkun verran, niin ei tarvinnut kärvistellä.
Toisella puolella "polku" olikin paljon helpompi, mutta se
ei tarkoittanut huonoja maisemia: Heti oikealla oli lähes pystysuora
pudotus pieneen lampeen. Kyllä sinne joku poluntapainen vei, mutta
se vaikutti aika vaaralliselta. Sen jälkeen alkoi tasainen osuus,
jota jatkui jonkin matkaa.
Hetken päästä oikealle ilmestyi näköalatasanne
montun reunalla. Lähestyimme tasannetta, mutta montun pohjaa ei
näkynyt. Vasta näköalatasanteen reunalta näimme soistuneen
pohjan, joka oli syvällä pystysuorien kallioseinämien välissä.
Montun syvyydestä kertoo jotain se, että heitetty kivi tippui sinne
neljä sekuntia...
Matkamme jatkui vanhaa aidan viertä pitkin. Aloimme
olla jo aika väsyneitä ja nälkäisiä rasituksesta, eikä asiaa
helpottanut vesipulloista loppunut vesi.
Matka jatkui portaita pitkin entistä alemmaksi kurun
pohjalle. Isokuru on Suomen suurin kuru ja olihan se mahtava näky.
Kyseinen kuru näkyy jopa Sallatunturin huipulle asti. (Todistettu
on!)
Kurun pohjalla oli onneksi kunnon lankkusilta, jota
pitkin matkamme taittui joutuisasti. Matka jatkui ohi komean
Pyhäkasteenputouksen ja yli kurun pohjalla olevien sortumien. Kurun
pohjalta löytyi paljon hiekasta muodostunutta kiveä, joihin oli
jäänyt miljoonien vuosien takaisten aaltojen jälkiä.
Päästyämme takaisin helpolle polulle olimme jo aivan
"zombeja." Parkkipaikan näkyessä juoksin autolle ja
kaivoin lämmenneen kebabinpuolikkaan folion kanssa asfaltille ja
aloin syödä kyykyssä kuin klonkku konsanaan. Voitte kuvitella,
että muut ihmiset vähän katsoivat... :D
Matka jatkui pikkuhiljaa Sallaan, jossa parkkeerasimme
auton ja lähdimme Sallatunturin juurella olevalle kodalle nukkumaan.
Sitä ennen kuitenkin kahvittelimme ja paistoimme lettuja reissun
päätöksen kunniaksi!
Mennessäni hakemaan autosta unohtuneita tavaroita
paikalle oli tullut kolmen miehen ryhmä, jotka olivat jo aikaisemmin
illalla huudelleet Sallatunturin rinteeltä. He kertoivat olleensa
Inarin lähellä kalassa, mutta homma oli mennyt pajukossa
rymyämiseen ja tunarointiin. Lopulta he olivat kyllästyneet ja
jääneet Sallaan ryyppäämään. He olivat tälläkin hetkellä
hieman alkoholin vaikutuksen alaisina, mutta ei se muuten näkynyt,
kuin asioiden jatkuvana toisteluna.
Siinä sitten vaihdettiin omia retkeilykokemuksia
suuntaan ja toiseen. Kaikkein parasta kyllä oli, kun he eivät
olleet lannistuneet totaalisesti epäonnistumisista, vaan ajattelivat
tehdä vielä hyvin suunnitellun ja onnistuneen reissun. Siinä on
asennetta! Kovasti kiittelivät meiltä saatuja vinkkejä. Lopulta
jorinat kestivät aamukolmeen asti, jonka jälkeen painuimme
pehkuihin.
Voitte kuvitella, että seuraavan päivän ajomatka oli
yhtä tuskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti