STP 4: Nyt lähdetään etsimään (heikkoa kenttää ja) maisemaa.

Omaan tahtiin heräiltyämme pakkasimme kamat, täytimme vesipullot ja suuntasimme lähimmälle puronylityspaikalle. Itse päätin jostakin syystä valita puunrungon ylitykseen muiden suosiolla kahlatessa.

Reittimme kulki kohti paratiisikurua jonka taitoimme jokea/puroa seuraillen. Matka tuntui etenevän hirveän hitaasti, kun kokoajan suurinpiirtein näimme kohteemme. Välillä vaihtelimme puron puolelta toiselle.

 

Kaverit tuntuivat tekevän tästä hirveän ison numeron. Tai sitten se vain tuntui siltä kun minä pystyin lampsimaan lankatuilla kengillä periaatteessa mistä tahansa kastumatta. Ei halunnu et kengät menee märäks jo nyt, varsinkin kun pitää veden niin hyvin sisällä.

Aurinko porotti oikein lämpimästi eikä ötököistäkään ollut pahemmin haittaa. Päätimme jäädä yhteen kohti ottamaan aurinkoa. Kyseinen kohta näytti muutenkin olevan retkeilijöiden suosiossa, kun joen kummaltakin puolelta löytyivät epäviralliset nuotiopaikat.

Matka taittui hitaasti mutta varmasti. Löysin pienen lumiläntin matkalta josta oli aivan täpinöissäni. Päätin tehdä lumipallon ja kiskaista sen wilfredille. Siitä saivat kaikki hyvät naurut :). Lumipallo päin naamaa juu :D.

Ruokatauko pidettiin Parasiittikurua edeltävän mutkan takana ison lumiläntin vieressä.

 

Päästyämme kurun suulle huomasimme astuvamme aivan eri maailmaan. Muuten niin karujen tunturien välissä oli vehreä koivujen ja heinien täyttämä paratiisi.

Tässä välissä näimme ensimmäistä kertaa porojakin tunturin huipulla nulkkaamassa. Yksi punainen retkeilijäkin vilahti huipulla, mutten itse sitä nähnyt.

 

Lumen määrä oli häkellyttävää jo tässä vaiheessa, mutta vielä enemmän oli tiedossa. Ennen paratiisikurun pohjaa oli syvä lampi johon laski vesiputous. Kyseinen putous oli huomattavan laajan ja paksun lumi/jääkannen alla. Itse kurun päässä ikevan toisen lammen päällä oli taas varmaan kymmenkertainen lumimäärä tunturien välissä, joka jatkui tunturien toisille puolelle. Tämän takia ei näkynyt kunnolla vesiputousta.

 

 

Kurun päässä emme käyneet vaan aloimme nousta vasemmanpuoleista rinnettä ylös. Suunnitelma oli mennä pirunportin läpi, mutta päättelimme sen olevan lunta täynnä joten päätimme kiertää sen yläkautta. Oma kipuamiseni lähti myöhässä liikenteeseen, kun jäin täyttämään vesipulloja. Pyysin kavereita odottamaan, mutta he kehotuksistani huolimatta jatkoivat paahtamista eteenpäin. Vittuiluako? Jos ei niin kyllä se ärtymystä aiheutti. Ei kun me sovittiin, että rinteessä jossai kahvit, mutta sitten saatiin boostia kerrankin rinkan kaa ja hemmetin jyrkkä ja pitkä mäki ni vedettii suoraa :DD

 

Huipulle päästiin ja jos mahdollista niin vielä hienommat maisemat. Korkeita tunturihuippuja helminauhana todella kauas. Huippujen muodot olivat yhtä persoonallisia kuin sormenjäljet: Ei ollut kahta samanlaista. Välissä mutkitteli Anterinjoki jota kohden otimme suunnan Noille tuntureille olisi kiva päästä seikkailemaan jokukerta, ja aivan varmasti mennäänkn.

Hämmästyksemme oli suuri, että kännyköiden kuuluvuus oli todella huonoa korkeasta sijainnistamme huolimatta. Hammastunturin erämaassa kenttää löytyi suhteellisen helposti vaikka oltiin metsässä. Hassua sinänsä, kun Sokostin matalamman huipun päällä kuitenkin tökötti tele-masto. kai vain soneralle antaa kenttää  Eli aika hyödytön kapistus vaikka oltiin puolen kilometrin päässä.

Lounastauko pidettiin tuulisissa merkeissä. Kaverit lähtivät huiputtamaan lähellä olevaa huippua minun jäädessäni makoilemaan kallion taakse tuulensuojaan. Samalla kokeilin tehdä timelapse videota gopro:n tyyppisellä action-kameralla. Parin sekunnin pätkä siitä tuli ja samalla tyhjeni akku. Enkä ollut kerennyt hommata vielä vara-akku(j)a kyseiseen kameraan. Normaalikameran akku oli jo huvennut Kaarnepään huipulla. Vara-aku hukkuivat Rajajooseppiin. Että sillälailla!

Matka jatkui kaltevalla tasolla pirunportin reunaa myötäillen. Jalat ainakin sappaaiden kanssa joutuivat koville jatkuvan vinon asennon takia, en tiedä ottiko se muilla yhtä pahasti. Kaverit olisivat halunneet mennä lähempänä reunaa, mutta minä kielsin sen. Karttaan reuna oli merkattu äkkijyrkäksi joten pudotus olisi voinut tulla yllättäen.

 

Heinäkuun puolenvälin hupiukko.

Rotkon pää häämötti ja täälläkin oli paljon lunta. Ja ei edes upottanut kumma kyllä. Sitä oli juuri pohjoisrinteellä jopa niin paljon, että Wilfred päätti kokeilla SA-makuualustaa

liukurina. Heikosti liukui, mutta liukui kuitenkin. Itsekkin päätin kokeilla, mutta sitä ennen tein lumiukon!. Kaivoin pieniä kiviä pahaksi onneksi sieltä missä myyrät olivat tehneet tarpeensa. No onneksi oli lunta missä pystyi pesemään kätensä. Ensi kerralla ehdottomasti pitää pakata kunnon liukuri.

 

Alas päästyämme huomasimme, että itse rotkosta oli melkein kaikki lumet sulanneet, rinteessä sitä oli sitäkin enemmän. Matka jatkui nopeasti alaspäin. Tai niin nopeasti kuin pääsi nimittäin alaspäin kulkiessa huomasin ainoan heikkouden jalkaräteistä ja saappaista: Ne tahtoivat mennä makkaralle kengän kärkeen. Ylämäkeen tai tasaisella ei ollut mitään ongelmaa. Eihän sellaisilla voi kulkea. Niitä jouduin vähän väliä oikomaan niitä. Kantapalatkin alkoivat repsottelemaan vaikka ne vaihdettin puoli vuotta sitten. Muutenkin saappaiden puu/kumireunat vähän olivat hajoilleet.

Kavereita kismitti "jatkuva" pysähtely ja jouduin kuuntelemaan siitä kuittailua koko loppu matkan alamäissä kulkiessamme. (Kuitenkin olivat vaan kateellisia. Kun kengät kastuivat, minulla oli kaikkein kuivimmat "sukat" ja jalkineet... :D) Ehkä, mutta rasitti omia jalkoja ehkä enemmän jatkuva pysähtely kuin että olisi mennyt pidempää matkaa kerralla aina.

 

Eikä aikaakaan, kun Pirunportti näkyi näinkin eri vinkkelistä.

Vielä yksi nousu jonka jälkeen olikin suhtkoht. tasainen kulku kohteesemme. Hyttysmäärä kasvoi ja vain niukinnaukin pystyin olemaan ilman hyttyshattua, tauoilla sen jo joutui laittamaan.

Edessä oli vielä viimeinen pinnistys eli joen ylitys ennen Muorakkavaarakanruoktua. Kaamea nimihirvitys, koeta sanoa nopeasti. Päätettiin suosiolla lyhetää se sanomalla "M-rekume" Tämä näyyti matalammalta kuin ensimmäinen ylitys. Päätin ottaa riskin ja lähteä saappaiden kanssa. Hitaasti ja varmasti etenin saappaanvarren reunan ollessa vedenpinnasta vain reilun kahden sentin päässä. Joen ylitys kesti varmaan minuutin, mutta ihme kyllä: Nahkasaappaat eivät päästäneet tippaakan vettä lävitse! On se TERVA-TEX (terva+valjasrasva) vaan pirun hyvä yhdistelmä!

Menimme kokkailemaan olisiko ollut sinne laavulle? Teimme pienet tulet joka karkotti ötökät ja jota samalla käytimme kokkaamiseen. Samalla kun risukeitin tohisi ruualle, niin päätin kokeilla ohrarieskan tekoa nuotiossa trangian kannella. Meinasi usko loppua, mutta onnistui. Ja hyvää tuli! Tarjosin sitä Wilfredillekkin joka myös tykkäsi. Oli jees

Jälkiruuaksi vielä mansikkakiisseliä, kyllä kelpasi! Lonewolf vain ihmetteli, että miten minä jaksan noita "ihme kokkailuja"? Totesin vaan, että huononkin reissun saa suurimmilta osin pelastettua jos vaan safka on kohdillaan.

Hetken hengailtuamme menimme sisälle lukemaan tupakirjaa joka olikin todella tiuhaan täytetty. Oli siellä joitakin hauskoja tekstejä jota luimme samalla, kun otimme pienet siivut Wilun Hunaja-rommi-likööristä (Why is the rom (rum) gone? :D)- Sitten olikin jo aika mennä pehkuihin.  paras teksti oli venäjäläinen vakoojatrolli.